SINITUPA

Olin aikoinani pieni runotyttö, kirjoittelin kaikenlaisia tarinoita loppusoinnuilla ja ilman. Joitakin vuosia sitten tallensin kaikki runotekeleeni tyhjään postimerkkikansioon, jonka annoin sitten joululahjaksi isosiskolleni.

Nyt tuo kansio on taas hallussani, luin äsken pitkästä aikaa noita tekstejä ja totesin niiden olevan melkoisen lapsellisia ja ihan aiheesta julkaisukelvottomia. Niissä oli vakavuutta, tuskaa ja kuolemaa, mutta myös rakkautta ja iloa. Ja paljon ihan höpöä...

Luin lapsena paljon kirjoja ja sain niistä vaikutteita ja inspiraatiota omiin kirjoituksiini. Mieleeni on jäänyt Helli Kaikkosen tyttökirja Neljän Tuulan kerho. En enää muista tarinasta juuri mitään muuta kuin sinituvan, jossa nuo tytöt kokoontuivat, mutta siitä innostuneena kirjoitin noin kymmenvuotiaana runon Sinitupa:

Sinituvassa on ihanaa,

kun siellä on kaikki sinistä.

Kun katselee peltoa vihantaa,

niin hyttyset alkaa inistä.

Siell' on siniset seinäpaperit,

jonka kävyt on kultaiset.

Jos tulee suoraan pellolta,

niin jalat on multaiset.

Nyt sininen lempivärini on

ja seuraavaksi on kultaa.

Siis älä koskaan jaloissas

sinitupaan kanna multaa!

***

Kirjan sinituvassa oli juuri tuollaiset tapetit 😂

No niin, eihän tuo sitten pitänytkään ihan paikkaansa. Löysin kirjan kätköistäni ja luin sen uudestaan. Sinituvan vaaleansinisessä tapetissa ei ollutkaan kultaisia käpyjä vaan siroja kultakukkia. Ne kävyt olivat jonkun muun tuvan seinällä.... 

Ei tuo runo mitään kirjallisuuspalkintoa ansaitse, mutta onhan siinä jonkinlainen ajatus kuitenkin. Sininen väri ja peltomulta kulkevat ”punaisena lankana” alusta loppuun asti.

Sininen on edelleen lempivärini ja vieläkin haluan pitää oman elämäni Sinituvan puhtaana.