HENKI ON KIIRETTÄ TÄRKEÄMPI

Tätä kirjoittaessani on leuto ja aurinkoinen talvipäivä. Eletään helmikuun alkua ja lämpömittarin pitäisi näyttää pakkasasteita, mutta ainakin Suomen etelärannikolla lämpötila on plussan puolella. Räystäiltä tippuu vesipisaroita, mikä muistuttaa lähenevästä keväästä.

Päätin aloittaa päivän kävelylenkillä, kaunis keli houkutteli ulos kotikaupunkini puistoihin ja meren äärelle. Kiertelin hiljalleen tuttuja maisemia ja nautin raikkaasta ilmasta. Minulla ei ollut kiire mihinkään, astelin hyvin hiekoitettuja kävelyteitä jäisiä kohtia varoen. Olin varautunut matkaani kiinnittämällä kenkiini liukuesteet, koska en halunnut ottaa turhia riskejä. Ei vara venettä kaada eikä jalankulkijaakaan.

Vastaani tuli iäkäs nainen, joka pysähtyi hetkeksi keskustelemaan kanssani. Mietimme yhdessä, mikä pikkulintu sirkutti niin iloisesti. Varmuutta asiasta ei saatu, linnut pysyttelivät lehdettömien pensaiden suojissa pyrähdellen siellä oksalta toiselle. Jatkoimme sitten kumpikin matkaamme, mutta tuosta lyhyestä tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Palasin viime keväänä takaisin synnyinkaupunkiini lähes 34 vuoden jälkeen ja olen ilokseni huomannut, että täällä aivan ventovieraatkin ihmiset saattavat tervehtiä toisiaan ja jäädä juttelemaan. Tein jokin aika sitten testin........ aloin hymyillä vastaantulijoille ja katsoa heitä silmiin. Yllättäen reilusti suurin osa heistä vastasi hymyyn ja jopa sanoi muutaman sanan. Aion jatkaa samalla tavalla, ehkä joku noista kulkijoista on hymyn ja juttutuokion tarpeessa. Minusta se ainakin tuntuu mukavalta.

Kaupungissa ei voi välttää katuja eikä vaarallisia paikkoja, niinpä minäkin päätin pysähtyä vilkkaassa risteyksessä antaakseni tietä autoille. Tuossa paikassa ei ole liikennevaloja, joten olisin hyvin voinut ylittää kadun suojatietä pitkin jalankulkijan etuoikeudella. Näkyvyys oli kuitenkin huono eivätkä lyhyet töppöjalkani ole kovin nopeat, joten jäin seisomaan paikalleni. Edellisessä risteyksessä oleva liikennevalo vaihtui vihreäksi ja silloin autoilijoilla on tapana painaa kaasua. Siinä samassa ohitseni harppoi pitkäjalkainen nuori mies, joka ylitti kadun melkoista vauhtia liikenteestä välittämättä. Kiire hänellä näytti olevan siitä eteenpäinkin. Onneksi mitään vahinkoa ei syntynyt, autoilijat olivat valppaita ja lähestyivät suojatietä maltillisesti. En säikähtänyt tilanteessa, olin vain iloinen kun kaikki päättyi hyvin. Mieleeni tuli kuitenkin jo otsikolla näkyvä ajatus: henki on kiirettä tärkeämpi. Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos joku autoilijoista olisikin painanut kaasua! Kiireessä tekemämme ratkaisut voivat johtaa suuriinkin ongelmiin ja koskettaa monia ihmisiä. Tuollakin nuorella miehellä on varmaankin läheisiä, joiden elämä olisi voinut muuttua silmänräpäyksessä.

Kiireellä on suuri rooli tämän päivän maailmassa. Asiat pitäisi hoitaa aina vain nopeammin, mieluiten jo eilen tai viime viikolla. Kiire, huolellisuus ja harkinta eivät kulje käsi kädessä, eikä pohdintaan ja varmistamiseen tahdo löytyä aikaa eikä aina haluakaan. Virheitä sattuu ja tapahtuu meille kaikille, mutta sitä vähemmän, mitä huolellisemmin toimimme.

Jäin vielä miettimään tuota otsikkoa..... tarkoitan siinä hengellä ihmisen fyysistä henkeä ja elämää, molemmat meille elintärkeitä. Usein kiire ohittaa tärkeysjärjestyksessä kuitenkin myös kaikkein tärkeimmän – Jumalan Pyhän Hengen, joka haluaa ohjata meitä joka päivä. Ilman tuota johdatusta vaara virheiden tekemiseen on suuri. Otetaan siis aikaa ja pyydetään neuvoja ja apua Häneltä, Lohduttajalta ja Puolustajalta. Tasaista tietä on helpompi käydä kuin kivikkoista polkua.