No voi ihmettä sentään, kyllä elämä on välillä hankalaa. Aamulla sitä herää muka normaaliin päivään ja illalla sitten kallistaakin päänsä tyynylle kummallisten kommellusten jälkeen!
Niinpä, tänä aamuna heräsin ihan tavalliseen aikaan puoli kahdeksalta kuten yleensä lauantaisin. Arkiaamuina avaan aina ensin television ja katson sängystä käsin uutiset – pitäähän sitä heti saada tietää mitä on tapahtunut sillä aikaa kun itse olen katsellut unielokuvia. Viikonloppuisin kuitenkin haluan käyttää vapaapäivät tarkasti tuhlaamatta niistä hetkeäkään. Ponnahdin siis heti kännykän herätyskellon kilahdettua pystyyn ja ryhdyin aamutoimiin.
En harrasta puuroja, joten kananmunat pannulle ja kahvi lorottamaan, iso mukillinen kuumaa juomaa herättää sopivasti. Aamiaisen jälkeen työvaatteet päälle ja pihalle pakertamaan, tontilla kun löytyy touhuttavaa aina niin kauan kuin valoa riittää. Kukkapenkit odottavat kitkemistä ja ruohokin kaipaisi leikkaamista. Aiemmin kaadettujen puiden oksat odottavat edelleen pätkimistä, polttopuu kun on aina tarpeen. Koska puita jäi pystyyn enää yksi ainoa, riippumaton toinen pää lojuu maassa ja sille pitäisi nyt keksiä uusi kiinnityspaikka. Pitäähän ahkeran ahertajan välillä saada levätäkin ja oikaista väsyneitä raajojaan auringossa keinuen.
Tapani mukaan tein montaa asiaa yhtä aikaa. Miten se sanonta kuuluukaan.... vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas. Siinä sitä mottoa kerrakseen. Tuo toimii oikein hyvin siihen asti, kun muistaa jättäneensä takapihalta tuodun haravan etupihalla tiettyyn kohtaan ennen kuin siirsi sen takaisin talon toiselle puolelle. Kun se harava sitten neljättä kertaa vaihtaa paikkaa, siinä välissä on ehditty tehdä jo ainakin kolmea eri asiaa eikä sen haravan sijainnista ole enää mitään hajua.
Yleensä jätän kännykän sisälle, koska haluan touhuta pihalla rauhassa ilman häiriöitä. Niin teinkin uskollisesti siihen asti, kunnes innostuin Instagramista. Eikä sitä luuria voinut jättää sisään etenkään sen jälkeen, kun nuoruuden aikaisille ystävilleni avattiin What's App -tili ja viestejä alkoi tulla aivan solkenaan. Ihan piti ottaa puhelimesta kaikki ilmoitusäänet pois, koska jatkuva piippaus alkoi häiritä työtovereita puutarhatöistä puhumattakaan.
Tänään siis kannoin kännykkää uskollisesti paikasta toiseen ympäri tonttia. Työvaatteissani ei tietenkään ole taskuja, joten siirsin puhelinta aina paikkaa vaihtaessani. Ja kuinkas sitten kävikään..... noh, ihan niin kuin sille haravalle! Lopulta minulla ei ollut enää aavistustakaan, mistä tuota armasta vempainta voisi etsiä. En ole teknisesti niin taitava tai innostunut, että pystyisin paikantamaan kadonneen kännykän toisen laitteen avulla. Eikä siihen voinut soittaakaan, kun se ainoa puhelin oli teillä tietymättömillä (lankapuhelinten aikana se onnistui, koska silloin oli vielä käytössä kaksi eri vehjettä).
Siinä sitten ihmettelin ja kiipesin ja konttasin ympäri tonttia kurkkien kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Ei löytynyt luuria kukkapenkeistä, kiikun alta, grillin vierestä, kasvihuoneesta, terassilta, roskakatoksesta eikä mistään muualtakaan. Tarkistin jopa variksenpelättimen housuntaskut – tyhjää oli sielläkin. Alkoi jo vähitellen hermostuttaa.... ties mitä mukavaa ne nytkin siellä What's Appissa kirjoittelevat keskenään ja ihmettelevät, miksi minä leikin mykkää. Eikö sitä kiinnosta meidän jutut vai?
Taloni vieressä on melkoisen vilkas kylätie, jolla on lähes aina kulkijoita. Monen kanssa olen tullut tutuksi siinä touhutessani. Usein nousee ohi ajavan autoilijan käsi tervehdykseen ja tietenkin vastaan siihen samalla mitalla. Tänään siinä sitten suureen ääneen päivittelin kadonnutta kännykkääni useammallekin ihmiselle, jotkut avuliaasti jopa yrittävät etsiä sitä kanssani, mutta ilman tulosta. Arvatkaapas muuten, kuinka moni koiranulkoiluttaja jättää puhelimensa kotiin lenkille lähtiessään? Voisi luulla, ettei yksikään, mutta tänään poikkeus vahvisti tuon säännön. Ei onnistunut puhelimeeni soittaminen ja niin ohikulkijat jatkoivat matkaansa.
Pikkuhiljaa aloin oikeasti huolestua ja silloinhan mielikuvitus rupeaa laukkaamaan ihan omaan suuntaansa. Olin aivan varma, että joku on kähveltänyt koko vempaimen heti, kun olen selkäni hetkeksikin kääntänyt. On ne niin nopeita ne vorot nykyään ja niillehän kelpaa ihan kaikki, mikä vaan irti lähtee. Millä sitä maanantaina töissäkin asian selittää, kun en vastaakaan puheluihin!
Iltapäivä oli jo pitkällä. Olin nälkäinen, väsynyt ja kiukkuinen eikä välikahvistakaan ollut mitään hyötyä. Tuntui, etteivät aivotkaan enää oikein toimi ja ideat ovat lopussa. Epätoivoisena huokasin: ”Rakas Taivaan Isä, minulta on keinot lopussa eikä voimatkaan enää riitä, löydä sinä se kännykkä”. Höh, ihan kuin Jumalalta voisi mikään olla hukassa! Ja mitä ne variksetkin nyt yhtäkkiä niin raivokkaasti raakkuu, eikö täällä saa edes rauhassa murjottaa! Ja kun viimein tuli hiljaista, alkoi yhtäkkiä sirkkojen väsymätön siritys. Hyvä uutinen oli se, että vielä kuulen heinäsirkkojen sirinän, mutta vähempikin riittäisi etenkin tässä kiukkutilassa. Ja mikä ihme tuolla auton paksissa kilisee?
Heureka Niinpä tietenkin! Kottikärrin kumi oli tyhjentynyt ja hain auton tavaratilasta jalkapumpun. Kännykkä oli tietenkin mukana, koska sitähän siirreltiin ympäri tonttia kuin sitä aina hukassa olevaa haravaa. Kaivattu puhelinhan se siellä raakkui, siritti ja kilisi – kiitos kaikkien erilaisten soittoäänien. Onpa mukavaa, kun on ystäviä! Se kaikkein paras ystäväni ei tosin itse tarvitse puhelinta, mutta näki tuolta ylhäältä taivaastaan, että meille kuolevaisille se on kuitenkin tuiki tarpeellinen väline. Siis kiitos siitä!
Sain soitettua ystävilleni, katsottua Instagramin kuvat ja What's App -viestit sekä luettua sähköpostit ja muut tarpeelliset uutiset – elämä palasi normaaliin uomaansa. Kyllä uni maittoi, kun pää sitten viimein painui tyynyyn. Yöllä näin unta, että kännykkä oli käsiraudalla kiinni ranteessani ja avain hukassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti