SIUNATUT KYYNELEET

Itku pitkästä ilosta, sanotaan. Meillä taitaa kaikilla olla siitä kokemusta, elämä kun on harvemmin tasaista kaikkine riemuineen ja suruineen.

Itku on se ensimmäinen ääni, jonka äiti haluaa kuulla lapsen syntyessä. Tuossa tilanteessa vauvan parkaisu on musiikkia korville ja merkki elämästä. Sen kuullessaan äitikin itkee ja vuodattaa ilon kyyneleitä rankan ponnistuksen jälkeen. Saattaa siinä isäkin pikkuisen herkistyä ja kaivaa nenäliinan housun taskusta.

Itku alkaa syntymässä ja seuraa meitä läpi elämän. Vastasyntyneen itkun aiheet ovat fyysisiä... vilu, kipu, nälkä, väsymys. Lapsen kasvaessa ja kehittyessä myös tunteet saavat kyyneleet vuotamaan. Tunteiden kirjo on laaja ja luettelo pitkä: kiitollisuus, ilo, suru, harmitus, ikävä, kiukku, viha, katumus, pelko vain muutamia mainitakseni. Aina ei tunteiden ilmaisuun itku yksin riitä, joskus pitää ihan polkea jalkaa tai heittäytyä känkkäränkkänä lattialle. Murrosikäisenä voivat myös ovet paukkua, siitä nyt ainakin luulisi muiden ymmärtävän, että tätä tyyppiä ottaa aivoon.

Ilon kyyneleet liittyvät usein mieluisiin yllätyksiin. Etenkin herkälle ihmiselle iloinen yllätys voi aiheuttaa itkettävän tunnekuohun. Pääsin ylioppilaaksi vuosikymmeniä sitten. Ulkomailla asuva sisareni oli ilmoittanut, ettei pääse tulemaan juhliini ja se harmitti minua suuresti. Pari päivää ennen juhlia lähdimme äitini kanssa viime hetken asioille. En enää muista, miten äitini selitti pysähdyksen bussipysäkille, mutta yllätys oli melkoinen, kun tuo sisareni astui ulos Helsingin bussista. No itkuhan siitä tuli ja suuri riemu! Halaukset taisivat kestää jonkin aikaa....

Itkun ajatellaan olevan enemmän naisten asia, nykyään rajaus on onneksi lieventynyt miestenkin opittua käyttämään tuota upeaa Jumalan luomaa varoventtiiliä. Itse olen huomannut iän myötä herkistyneeni ja itkeä tihuuttavani jopa kummallisissakin tilanteissa. Silmät voivat kostua ilman mitään selkeää syytä, mikä tosin kuivasilmädiagnoosin saaneelle on hyvä luontainen kostutustippa.

Elämään kuuluu myös sydäntä särkevä itku, jonka aiheuttaa suuri suru. Se tuntuu lohduttomalta ja voi viedä voimat. Tuntuu siltä, että jäljellä on enää murhetta eikä mikään voi enää koskaan tuoda iloa. Esimerkiksi läheisen menetys tavalla tai toisella voi aiheuttaa niin syvän surun, ettei itkusta meinaa tulla loppua. Jostain kummallisesta syystä se kuitenkin helpottaa elämän tuskaa ja vähentää painetta. Raju ja pitkä itkukohtaus voi aiheuttaa väsymystä ja sen seurauksena saatat jopa nukahtaa. Kyllä Luojamme kuitenkin tiesi mitä teki. Siunatut kyyneleet!

Jeesuskin itki.

Lasaruksen kuolema

Raamattu kansalle, Johanneksen evankeliumi luku 11, jakeet 32-35

Kun Maria tuli sinne, missä Jeesus oli, ja näki hänet, hän heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen ja sanoi: ”Herra, jos sinä olisit ollut täällä, minun veljeni ei olisi kuollut. Kun Jeesus näki Marian ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, hän järkyttyi hengessään ja vapisi liikutuksesta. ”Mihin te panitte hänet?” hän kysyi. ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Ja Jeesus itki. Niin juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus oli hänelle!”

Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista

Raamattu kansalle, Johanneksen evankeliumi luku 11, jakeet 43 ja 44

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”

Jerusalemin kohtalo

Raamattu kansalle, Luukkaan evankeliumi luku 19, jakeet 41-44

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän itki sitä ja sanoi: ”Jospa sinäkin tänä päivänä tietäisit, mikä tuo rauhan! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Vielä tulevat sinun osaksesi päivät, jolloin vihollisesi saartavat sinut vallilla, piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta. He kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat sinun lapsesi eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, koska et tuntenut etsikkoaikaasi.”

Roomalaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 70 jKr.

PATA KATTILAA SOIMAA...

 

… Vaikka syyttömiähän ne olivat kumpikin, koska vika oli kokissa. Noh, osaan onneksi nauraa itselleni ja naurattaa myös muita. Tässä siis ”pieni” joulukokkauskertomus iloksenne.

Joulua 2023 vietin kahdestaan äitini kanssa. Ennen teimme kaikki jouluruoat itse (lue: äitini teki niistä onneksi suurimman osan, sisareni täydensi kattausta osuudellaan ja minä hoidin sitten loput). Meillä syödään perinteisiä suomalaisia jouluruokia, joskus jopa uskalletaan maistaa jotain uutta.

Laadimme joku vuosi sitten listan, johon merkitsimme kuka hankkii ja tekee mitäkin. Tuo lista sitten löytyi tai ei löytynyt, kun sitä joulun alla tarvittiin.

Se näytti suurin piirtein tältä:

Äiti hankkii paistin ja kinkun, tekee kotikaljaa, leipoo täytekakun ja keittää aattoaamuna riisipuuron.

Siskoni tekee veskunasopan (sekahedelmillä tai pelkästään luumuista ja rusinoista), ostaa kuohukerman, rosollin, hedelmiä, hiivatonta leipää ja leipoo joulutortut ja suolaa graavilohta.

Minun kontolleni jäivät keittoperunat, säilykepunajuuret (joiden lientä tarvittiin kermavaahtoon rosollin kanssa), maito, piimä, laatikot, suolakurkku, laakerinlehti ja ruisleivän leipominen (paistettuna leivinuunissa, joka nyt on muisto vain).

Joulupöytään kuuluvat ehdottomasti laatikot, niitä hankimme joko valmiina tai itse tehtynä: porkkana, lanttu, punajuuri ja imelletty perunalaatikko eli tuuvinki, joskus myös makaronilaatikko Maija KEITTÄÄ -keittokirjan ohjeen mukaan. Se on muuten hyvä ja hauska kirja, tässä tuon makaronilaatikon ohje kopioituna tuosta opuksesta (kymmenes painos vuodelta 1994):

                                                         Makaronilaatikko

                              250 g makaroneja                 Munamaito: 1-2 munaa

                              vettä                                      ½ l maitoa

                              suolaa                                   1 rkl. sokeria

                              2-3 rkl. raastettua juustoa     1 tl. suolaa

                                                                            1-2 hienonn. valkopippuria

                                               Vuokaan: voita t. margar.

                                               Pinnalle: korppujauhoja, jokunen voinokare

Katkotut makaronit keitetään kiehuvassa, suolalla maustetussa runsaassa vedessä kovalla tulella pehmeiksi. Niitä sekoitetaan silloin tällöin puukauhalla. Niiden kypsyttyä vesi siivilöidään pois.

Tulenkestävä vuoka voidellaan. Keitetyt makaronit ja raastettu juusto pannaan kerroksittain siihen. Vatkattu, maustettu munamaito kaadetaan varovasti päälle. Pinnalle ripotellaan korppujauhoja ja jokunen voinokare. Laatikko kypsennetään uunissa ½ – 1 t. Tarjotaan liha-, kala- tai kasvisruokien kera.

Kannattaa kokeilla Maijan ohjetta, vaikka ihan kaikkea ei enää pilkuntarkasti voidakaan noudattaa. Kukapa enää katkoo makaroneja tai keittää mitään oikealla tulella ainakaan sisätiloissa. Eipä taida kaikilla löytyä keittiöstä tulenkestävää vuokaakaan, puukauha sentään aika monella on vielä käytössä. Valkopippuria saa kaupasta ihan valmiiksi jauhettuna ja juustoa raasteena. Toki tässä voi hyödyntää palajuuston jämät, niitä kun on melkoisen hankala enää höylätä leivän päälle.

No nyt eksyttiin jo vähän asiasta, joten palataanpas niin sanotusti astialle.

Tänä vuonna rakas iäkäs äitini vapautettiin keittiöhommista ja hankinnoista. Siskonikaan ei päässyt kanssamme joulun viettoon, joten koko kokkauspuoli jäi minun hoidettavakseni. Voi sitä ressiä ja raumaa! Teen kyllä itselleni erilaisia pöperöitä, jos vain inspiraatio iskee, mutta ruoan valmistaminen muille on aina vähän jännittävää. Tälläkään kertaa ei kaikki mennyt ihan niin kuin Strömsössä, kuten nykyään ruukataan sanoa.

Ensimmäisenä ostin naudanpaistilihat jo hyvissä ajoin. Halusin tietyn lihatukun tuotteita, koska niillä on hyvä maine – ja se piti paikkansa tälläkin kertaa. Ruskistin lihat jo etukäteen ja laitoin pakastimeen odottamaan joulunaluspäiviä. Seuraavaksi hankin pienen kinkun, kahteen pekkaan kun sitä ei tule paljon syötyä, mutta tarvitaan joka tapauksessa. Kinkun rasva on tärkeä makua antava ainesosa paistia valmistettaessa.

Porkkana- ja lanttulaatikot ostin kaupasta, hinnatkin olivat jo sopivasti laskeneet. Ja mikä parasta! Olin etsinyt sitä ihanaa punajuurilooraa usemmastakin kaupasta, mutta huonolla menestyksellä. Viimeisellä kauppareissulla löysin pari pakkausta kylmäaltaasta, jonka tuotteita en yleensä osta. Jippii! Joulu oli pelastettu!

Joulu lähestyi uhkaavan nopeasti ja minulla oli vielä monta asiaa tekemättä. Yhdessä siskoni kanssa pohdimme, mitä tekisin ja minä päivinä – tuo muistilappu olikin todella tarpeen viimeisten hetkien rutistuksessa. Nyt se on jo kadonnut, joten enpäs taaskaan muista missä järjestyksessä kaikki syötävät valmistuivat.

Joulutortutkin olivat nyt minun vastuullani, joten ostin kilon verran taikinalevyjä. Paketista olisi saanut leivottua 20 tähtitorttua, mutta jotenkin minua kyllästytti tuo jokajouluinen malli. Luin taikinapakettia ja löysin sieltä luumuhyrrien ohjeen. Koska pakettikin on jo heitetty roskiin, en tietenkään muista ihan tarkkaan, miten hyrrät valmistettiin. Se taisi olla jotenkin niin, että yhden levyn 2/3:lle levitettiin ohuesti luumuhilloa ja loppu 1/3 kasteltiin vedellä. Sitten tuo taikinalevy rullattiin aloittamalla hilloisesta kapeasta päästä (vesi auttaa rullan pään kiinnittymisessä). Sitten rulla leikattiin kuuteen osaan eli yhdestä levystä tuli 6 hyrrää. No niitähän sitten riitti.......... 10 levyä x 6 rullaa = 60 hyrrää! Lopuksi hyrrät voideltiin kananmunalla ja paistettiin lämpötilassa, jota en siis muista ja niin pitkään etteivät päässeet palamaan. Loppusilauksena ripottelin niiden päälle vielä tomusokeria. Hyrristä taitaa olla jäljellä vielä noin puolet, vaikka ne tekivätkin hyvin kauppansa Tapaninpäiväkahvilla. (Vinkki: kaikki luumuhillo ei tietenkään pysy hyrrän sisällä, joten leipomisen ajaksi ja kahvipöytään on hyvä varata joko kertakäyttöhanskoja tai vesikuppi sormien huuhtelua varten, servietistäkin on apua). 😂😂😂

Veskunasoppaa en ole tainnut tehdä koulun kotitaloustuntien jälkeen kertaakaan, joten eipä ihme että siinäkin oli omat kommelluksensa. Osittain se johtui tosin siitä, että luin kahta eri ruokaohjetta samaan aikaan. Etsin netistä sopan ohjeen (muka, todellisuudessa se olikin luumukiisselin eikä -sopan resepti) ja aloitin valmistuksen aivan sen mukaan. Helppoa kuin heinän teko! Tai siis en ole ikinä ollut heinätöissä, joten eihän se nyt ihan niin helppoa ollutkaan. Tehän tiedätte, että luumukiisseli ja veskunasoppa suurustetaan perunajauholla, jolloin siitä tulee mukavan kirkas jälkiruoka. Kun minun ”soppani” valmistui, se näytti paakkuuntuneelta ruskeakastikkeelta ja osittain myös suklaalta. Aikani sitä ihmettelin ja maistelin ja ajattelin, että onpas pikkuisen erilainen rakenne ja maku tässä sopassa, sanoisinko hieman ”samettinen”... Lisäksi se oli puuroakin paksumpaa ja luumujen ansiosta hyvin paakkuista, suorastaan klönttinen. Kun sitten nostin sitä kauhalla lautaselle.......... noh, nuo pari kuvaa kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Syykin sitten selvisi........ luin samaan aikaan luumukiisselin (siis EN luumusopan vaan -kiisselin) ja tuuvingin ohjeita. Väsyneenä lisäsin ensin soppaan luumukiisselin perunajauhot ja sen jälkeen vielä tuuvingin vehnäjauhot. Ei siis ihme, että tuloksena oli paksuakin paksumpi keitos! Mutta tulos oli hyvä etenkin kerman kera.

No se tuuvinki onkin sitten ihan oma juttunsa. Olen saanut siihen aikoinaan tosi hyvän ja helpon ohjeen, joka ei ole pettänyt kertaakaan. Eikä vika ollut ohjeessa nytkään. Olin keittänyt saman lajikkeen perunoita aiemminkin ja tulos oli ollut kertakaikkisen loistava. Tuuvinkia varten perunat keitetään kuorineen eivätkä ne siksi saisi kypsyä liian pehmeiksi. Nyt vain kaikessa kiireessä potut pysyivät kattilassa hieman liian pitkään, joten nostaessani kantta minua tervehti siellä useampi ”neljän tuulen hattu”. Voitte varmaan kuvitella, miten työlästä noiden ”pottuhattujen” kuoriminen oli, peruna hajosi melkein heti kun koskin siihen haarukalla! Kuoret tipahtelivat perunamurskan sekaan ja melkein poltin sormeni niitä sieltä noukkiessani. Muusi ei myöskään mitenkään suostunut siliämään vaikka kuinka sitä survoin kaikenlaisilla nuijilla. Vahingosta viisastuneena teen ensi jouluna tuuvingin perunalajikkeesta, josta olen valmistanut muusia jo useamman kerran hyvällä menestyksellä. Ja laitan munakellon soimaan...

Noh, sattumia saa tulla, eihän tässä muutenkaan niin täydellisiä olla, tuumasin ja sekoitin perunasurvokseen vehnäjauhoja, sokeria, suolaa ja maitoa ja laitoin muusin lämpimään paikkaan imeltymään. Ohjeen mukaan imellysaika oli 3-4 tuntia tai yön yli, mutta minun keittiössäni tuuvinki makeutui toista vuorokautta, muistin sentään sekoittaa vellimäistä seosta silloin tällöin. Onneksi maku oli hyvä eikä äklömakea, joten uskalsin kaataa muusin uunivuokaan. Jos satut joskus tekemään tuuvinkia, muista jättää astia vajaaksi, koska seos kuohuu paistuessaan helposti yli astian reunojen.

Tässä vaiheessa minulla oli samaan aikaan paistettavana paisti, kinkku ja tuuvinki. Paisti kypsyi savipadassa, joka piti ensin upottaa varttitunniksi veteen, koska liian kuiva pata saattaa haljeta kuumassa uunissa. Paistin liemeen laitoin kuuman veden lisäksi vasikanfondia ja lisämausteeksi laakerinlehtiä, sipulia, porkkanaa ja muutaman maustepippurin. Kinkun kypsyttyä lisäsin liemeen vielä kinkun rasvaa, jota valui ja suli pellille possunlihasta vuotaneen suolaveden sekaan. Kinkusta lähes puolet oli uunissa mystisesti kadonnut, mutta hyvin meille riitti siitä nautiskeltavaa. Sain kuin sainkin kaiken uuniin eikä eri ruokien vaatimat eri lämpötilatkaan aiheuttaneet ongelmia. Siellä saivat ruoat muhia rauhassa muutaman tunnin. A vot! Tarkistin silloin tällöin ruokien tilan ja varmistin, että kaikki kypsyivät hyvin. Tuuvinkiin lisäsin pinnalle vielä unohtamani voinokareet. Voin viimein hengähtää ennen loppurutistusta!

Viimein koitti jouluaatto..... Tarkoitus oli siis, että äiti keittäisi riisipuuron heti aamulla. Silloin tapahtui joulun ihme! Meillä ei syöty aamupuuroa eikä juotu aamukahvia, koska heräsimme vasta melkoisen myöhään! Taisi tulla uni tarpeeseen meille kummallekin. Puuron keittäminenkään ei mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan, vaikka Maijan ohjetta noudattaen sen teinkin.

                                                        Riisipuuro

                                         1-2 rkl. voita tai margariinia

                                         ½ l kiehuvaa vettä

                                         3 dl = 2 kkp riisisuurimoita

                                         1 ½ l kiehuvaa maitoa

                                          suolaa

Riisisuurimot huuhdotaan kylmässä, kuumassa ja kylmässä vedessä. Valitaan paksupohjainen keittoastia, jonka pohjalla sulatetaan voi. Kiehuva vesi ja huuhdotut suurimot lisätään. Suurimoita keitetään hiljaisella tulella. Vesimäärän vähetessä lisätään kiehuvaa maitoa pienin erin. Puuro jälkikypsennetään lieden reunalla silloin tällöin puukauhalla sekoittaen. Kypsymisaika 1-1 ½ tuntia. Juuri ennen tarjoamista maustetaan puuro suolalla.

Riisipuuro tarjotaan juhla- ja pitoruokana maidon, sokerin ja kanelin tai mehukastikkeen kera.    

Mitään riisinhuuhteluseremonioita en toteuttanut, muuten toimin ohjeen mukaan kunnes aloin ihmetellä, miksi seos muistutti aina vain velliä eikä sakeutunut puuroksi. Siinä vaiheessa muisti taas teki tepposet, luulin laittaneeni riisiä 3 desilitran sijaan vain yhden desin verran. Mätin sitä siis vellin sekaan vielä ”puuttuvat” 2 desilitraa ja sekoittelin tyytyväisenä. Ei liene vaikea arvata mitä sitten tapahtui...... meillä oli lopulta lähes täysi kattilallinen paksua ja jäykkää puuroa, johon kauha hädin tuskin upposi. Lämmitin siis maitoa ja lisäsin sen puuron sekaan. Ja hyvää oli! Sitä sitten syötiin aamiaiseksi viikon verran. Mitä opimme tästä? Puuron keittäminen vaatii kärsivällisyyttä, koska tässäkin tapauksessa huonomuistinen kokki oli nopeampi kuin riisit. Taisin unohtaa lukea tuon kypsymisajan....

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Jouluruoat riittivät useita päiviä ja maistuivat aina vain yhtä hyvältä. Paistista tuli todella maukasta ja mureaa, sitä on kattilan pohjalla vieläkin. Ressi ja rauma helpottivat heti pyhien jälkeen ja väsymyskin väistyi. Tervetuloa arki ja arkipöperöt!

*** 

Jouluna juhlimme Jeesuksen syntymää vaikkakin moni sen unohtaa kaiken maallisen hyörinän ja hälinän keskellä.

Joulun Herra sanoo vielä tänäkin päivänä:

”Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.”
Niin he sanoivat hänelle: ”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?”
Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”.
He sanoivat hänelle: "Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on:

Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi”.
Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän."
Niin he sanoivat hänelle: "Herra, anna meille aina sitä leipää".
Jeesus sanoi heille: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa.

Raamattu, Johanneksen evankeliumi, luku 6, jakeet 27-35 (KR 1933/38)

KASVUTARINOI

No nii, täs nyt tulee taas jotaa sepustust, täl kertaa Kotkan murteel.

Oon täs katellu vanhoi valokuvii ja ihaillu luannon ihmeit. Miten kummas jotkuu kesät on sellasii, et kaikki kasvaa ihan kamalast? Jotkuu sit taas on vähä vähempi rehevii. Minust on ihan älyttömän ihanaa seurata luannon muutoksii kevääst syksyy saakka. Siin näkyy koko elämän kirjo syntymäst kualemaa.

Asuin 11 vuatta keski-Uuelmaal ja mul oli siäl talo ja tontti, jonka nimi oli Koivurinne. Ei siäl kasvan ku yks iso koivu ja sekii piti kaataa, ku oksat yletty tiälle asti ja melkee osu ohi ajavii autoihi. Ihan luvan kaa se kaaettii, piti vaa sit istuttaa sen tilalle jotaa muuta. Päätin ostaa muutaman tuijan, niist ku kasvais sit ajan mittaa kiva näköeste.

Jos oisin tiänny, miten iso homma niien tuijien istuttamises oli, oisin ehkä valinnu jotaa piänempää reikää vaativii puita tai puskii. Olin ostan kolme tainta eli piti kaivaa kolme monttuu eikä ne saannu olla mitää niin vaatimattomii. Tais olla vähä sellanen kuivempi kesä, joten savimaa nurmikon alla oli melkee kivikovaa. Ja ihan ku siin ei ois ollu tarpeeks, sen kaaetun koivun tosi paksut juuret meni tiätyst just niitten monttujen kohalt. Siin tarvittiikii mun puukkosahaa ja naapurin isäntää, joka sit pärisytti ne juuret katki. Siin sit istuin jakkaral kaksinkerroin ku en pystyn olee polvillaa ku olin kaatun molemmat kipeiks ja kaivoin sit kovaa savee vaikka minkälaisil lapioil ja kauhoil. Ohikulkijat ihmetteli että mitäs siä teet (ne ei kylläkää puhun Kotkaa) ja miä vastasin et aattelin lähtee täst Kiinaa. No just nyt kävikii sit miäles että onkohan se just Kiina ku on siäl maapallon toisel pualel.... ja ei ku googlaamaa:

Sanonnoissa maapallon toisella puolella on Kiina. Oikeasti Helsingin antipodinen piste sijaitsee merenpohjassa Uuden-Seelannin kaakkoispuolella (Helsingin Sanomat).

HUI! Onneks jätin sen tunnelin kaivamisen ihan suasiol.

No joo, sainhaa miä lopult ne tuijat istutettuu. Kastelus oli kyl kova homma, vettä piti kantaa niien juurelle ämpäritolkul ja melko pitkän aikaa. Tai no, olihan mul kyl letkukii mut siit tuli kallist juamavettä josta piti maksaa sekä puhas vesi että jätevesi vaikka se menikii sit maaha eikä viämärii. Ilmast vettä sain rännitynnyreist ja hyätyliikuntahan tekee vaa hyvää.

Tuijat pääs siis niihi monttuihi kasvamaa ku olin jaksan kaivaa tarpeeks isot reiät. Ku sit kattelin niit siin rivis, ni yks alko näyttää ihan amerikan tätilt ja sai nimen Tellervo. Toinen oli vähä sellanen pullukka, joten sen nimeks tuli Pullervo sen kuuluisan saimaannorpan mukaa. Se kolmas tyyppi oli sit sellanen herrasmiäs, jolle kuvittelin päälle liivin ja kaulaa rusetin ja melkee silinterin päähä, sen herran nimeks tuli Kullervo. En kuitenkaa oikeestaa puken niist ketää. Kerran kyl miätin vähä aikaa tonttuhattui jouluks...

                                                                                   

Vasemmas laias alakuvas on Tellervo, keskel Pullervo ja oikeas laias Kullervo.

                                         

No sit yhten talven olikii ihan mahottomast lunta ja Pullervo muuttu peikoks...

                                

Koivurinteel oli myäs terijoen salavii, ne olikii melkosen hianoi ja mahottomii kasvamaa. Niist tuli joka syksy vähintää peräkärrillinen lehtii, jotka onneks sai viiä ilmaseks kunnan maankaatopaikalle. Homma oli kyl huisin iso. Kaikist isoin niist salavist oli kans ihan tiän viäres, joten päätin sit kerran sahata rungot poikki ku se ei ollu ihan parhaas hapes. Vaikka se runko oli osittain melkee mätä, aina siält vaa pukkas uutta oksaa. Tiäsitteks tyä, että niit puita on melkee mahoton saaha kualemaa mitenkää? Toikii yksilö innostu kasvattaa uuet oksat alta aikayksikön. Tos alla kuvat tynkäsalavast toukokuus ja pallosalavast heinäkuus. Ei uskois samaks puuks mut kyl se vaa on. Kolmannes kuvas se on sit parturoituna ku eihän sit voinnu jättää sellaseks palloks.

    

Sanotaa et rakkaal lapsel on monta nimee, niin ois voinnu Koivurinteelkii olla. Yhten vuanna sanoin sit Vaahteramäen Eemeliks, ku vaahteran ”nenii” lenteli tuulen mukan ihan kamalast ja taimii alko pukkaa ylös maast. Revin niit sit irti ku vaahterahan on nopee kasvamaa ja sen lehist tulee paljo roskaa. Ja peräkärri oli jo täynnä terijoen salavan lehtii.

Kolmas nimi tontille oli sit Paavo Haavikko. Takakulmas ja kunnan maal ihan mun rajan takan oli hurjan isoi haapoi, jotka roskas viäl enemmän. Ensin ne puatti säkkitolkul sellasii ”kissanhäntii” ja sit niit nätin värisii mut vähä nahkasii lehtii. Ja taas täytty peräkärri. Kesäl taas alko juurakoist nousee piänii pehmeit haavan taimii joka pualel tonttii. Nypin pois selkä väärän kaikki mitkä löysin, mut välil sit joku pääs kasvaa piiskaks asti ku oli onnistun pysyttelee piilos.

Siin ihan naapuris oli sellanen kunnan maakaistale, jossa asu oravii. Ne sit yritti tehä mun tontist Tammion piilottamal sinne tammenterhoi. Nekii taimet nypin pois kaikki niin omalt ku kunnan maalt. Tammisthaa tulee siis ihan järkyttävän isoi jos niien antaa kasvaa rauhas. Ja siin oli jo ihan tarpeeks kaikkii isoi puita peittämäs ilta-aurinkoo.

                                     

Voisin jatkaa tät tarinaa hamaa vanhuutee asti, niin upeeta oli seurata kaikkee kasvuu ja muutoksii. Lopetan nyt kuiteskii tähä ainakii toistaseks.

Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.

Raamattu, Paavalin 1. kirje korinttolaisille luku 3, jae 7.

🎶 VIHDOINKIN SEN YMMÄRRÄN! 🎶

 

Täällä olen taas pitkän tauon jälkeen.

Kesää on vielä jäljellä, olen saanut nauttia siitä vaikka lomaa ei tänä vuonna olekaan.

Tässä teille oma lauluni vuodelta 2019:

Maailmassa ihmettelen montaa asiaa,

mut huomioni suurimman vain yksi niistä saa:

Kuka oon ja mistä tuun ja minne täältä lähdenkään?

Nyt vastauksen siihen sain:

käyn ikielämään!

:,: Vihdoinkin sen ymmärrän

ja tiedän paljon enemmän,

käyn iloisena eteenpäin tietä elämän! :,:

Elämässä vaihtelee niin monta tunnelmaa,

iloiten ja nauraen en aina käydä saa.

Kyyneleitä vuodatan mä surussain ja riemussain,

mut Jumalalta yksin vain

mä tosi onnen sain!

:,: Vihdoinkin sen ymmärrän

ja tunnen paljon enemmän,

käyn onnellisna eteenpäin tietä elämän! :,:

Usein olen etsiskellyt suuntaa oikeaa,

tuulen mukaan lentänyt se minne kuljettaa.

Arpomalla elämäni pulmat olen ratkaissut,

vaan kaikki muuttuu nyt, on Jeesus ovet aukaissut!

:,: Vihdoinkin sen ymmärrän

ja tahdon paljon enemmän,

käyn päättäväisnä eteenpäin tietä elämän! :,:

Sydämeni etsii aina rauhaa Jumalan,

maailman mä luulin sitä mulle antavan.

Tosirauhan saavutan mä kerran viimein taivaassa,

siks nostan katseen ylöspäin, oon sinne matkalla!

:,:Vihdoinkin sen ymmärrän

ja kaipaan paljon enemmän,

käyn kiitollisna kotiinpäin tietä elämän!:,:

Näillä eväillä syksyyn.......

NAARMUJA, ARPIA JA PARANTUNEITA HAAVOJA

Kerroinkin jo aiemmassa AUTS!-tarinassa haljenneesta korva-lehdestäni.... ja kuten siinä mainitsin, olin lapsena melkoisen vilkas. Haavoja on tosin tullut lisää aina aikuiseksi asti, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Kaikista olen kuitenkin parantunut.

Arpiakin jäi..... polkupyörällä ajon opettelu hiekkatiellä jätti jälkensä polviin ja ne näkyvät edelleen. Asfaltilla pysyin pystyssä helpommin, joten jatkoin harjoittelua iltaisin teurastamon isolla pihalla. Siellä oli hyvä huristella ympäriinsä isosiskon pyörällä.

Meillä oli Hovinsaarella asuessamme oma uimaranta, ei kovin iso mutta riittävä. Oli mukava polskia kesäisin, vaikka vesi siihen aikaan ei ollut sitä kaikkein puhtainta. Mummi piti huolta, että uinnin jälkeen menimme saunalle peseytymään puhtaalla vedellä ja tarkistamaan, löytyikö vartalolta iilimatoja. Muistan joitakin sellaisia nähneeni.... huh, mikä muisto! Rantahiekkakaan ei ollut ihan parhaasta päästä, sillä sen seasta löytyi vaikka mitä. Kerran astuin lasinsirpaleeseen, joka teki jalkapohjaani ison haavan. Laiturikin värjäytyi vuodosta punaiseksi. Fyysisiä todisteita siitä haavasta ei enää ole, pelkkä muisto vain.

Eivät säästyneet rystysetkään... vasemman käden keskimmäisen onnistuin halkaisemaan sahalla polttopuita tehdessäni. Mökillämme oli kaadettu puita ja karsittu oksia, joita sitten yritin sahata kiukaan uuniin sopiviksi. Jotenkin vain pieni kaarisaha lipsahti väärään paikkaan, mutta onneksi meillä oli hyvin varustettu ensiapulaukku. Oikean käden keskimmäisestä taas irtosi pala sänkyä pedatessani. Minulla oli tuohon aikaan alkovissa parvisänky ja sen alapuolella peilejä seinällä. Osaatte ehkä arvata, mitä tapahtui...... Vaihdoin aluslakanaa ja käänsin sen reunaa patjan alle, kun rystyseni osui peilin reunaan. Tuli pikkuisen kiire etsiä laastaria. Nyt kun oikein tarkasti katsoo, kummassakin rystysessä näkyy edelleen haalistunut arpi.

Aika monta arpea olen saanut lääkärien välineistä, reikiä ja viiltoja on tehty niin vatsaan kuin olkapäihinkin. On se vain upea juttu, että lääketiede on kehittynyt ammoisista ajoista eikä veitsiä enää käytetä ihan joka operaatiossa. Pienten reikien haavat paranevatkin nopeammin eivätkä arvet ole kovin suuria ja näkyviä.

Kaikki haavat ja arvet eivät näy ulospäin, ne ovat sisällä sielussa ja sydämessä. Usein juuri ne ovat niitä kipeimpiä ja arimpia ja vaikeasti paranevia. Tuollaisia haavoja syntyy niin omista kuin muiden ihmisten toimista, sillä meidän tekomme ja sanamme voivat satuttaa syvästi meitä itseämme ja muita. Omista teoistamme syntyneiden haavojen kipua ja kirvelyä lisää vielä omatunto, joka syyttää meitä aina tilaisuuden tullen. Toisen ihmisen aiheuttamina ne taas voivat kasvattaa katkeruutta ja tuskaa.

Miten noita sisäisiä haavoja voisi hoitaa? Niihin ei ole laastaria, jolla peittää arvet. Elämä on ollut minulle tässä se paras opettaja. Aito ja vilpitön katumus on synnyttänyt tarpeen pyytää ja antaa anteeksi. Anteeksipyyntö ei aina tuo toivottua vastausta, mutta se voi kuitenkin opettaa olemaan tekemättä samaa virhettä uudestaan. Jos taas aidosti antaa toiselle anteeksi, oma sisäinen kipu helpottuu omatunnon muuttuessa syyttäjästä lohduttajaksi. Saat huomata sisäisten haavojen paranevan ja arpien vaalenevan.

Jumalalla on ollut sormensa pelissä tällä oppimatkallani ja siitä olen sydämestäni kiitollinen. 

Alla laulu, joka syntyi Porvoon moottoritiellä keväällä 2019.

HÄN UUDEN VOIMAN ANTAA

On elämäni kirjassa monta tarinaa,

vaan uudelleen niin tahtoisin niitä kirjoittaa.

Mä harhateitä kuljin ja vältin Jumalaa

ja lapsuuteni uskon vain tahdoin unohtaa.

Vaan Isä taivaallinen ei hylkää lapsiaan,

Hän lempeästi kutsuu taas kotiin kulkemaan.

Hän rakkaudellaan hoitaa ja haavat parantaa

ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

Nyt kyynel pyrkii silmään ja huuli värähtää,

kun eilistä mä muistan, mennyttä elämää.

Niin paljon heitin hukkaan, niin paljon kaduttaa,

vaan armostansa alkaa sain kaiken uudestaan.

Nään yllä sinitaivaan ja loisteen auringon

ja tunnen kuinka rakastava Jeesukseni on,

Hän sydämeni tuntee ja surun sulattaa

ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

Nyt kiitokseni nousee etehen Jumalan,

kun uudelleen mun johti Hän tielle taivahan.

Saan elää lapsenansa ja Häntä rakastaa

ja menneisyyden virheet jo kaikki unohtaa.

Hän vierelläni kulkee, mua kantaa, lohduttaa,

on apunani aina kun matka uuvuttaa.

On Isän syli avoin, Hän pitää omanaan

ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

Ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

KESKINKERTAINEN KESKENERÄINEN

Olen tässä kuukauden päivät pohtinut tuota otsikkoa..... jostain se tuli mieleeni enkä pääse siitä irti. Jollain tavalla se kuvaa itseäni ja elämääni, mutta ajatusten purkaminen tekstiksi ei ole helppoa. Tartunpa siis rohkeasti näppäimistöön ja annan sormieni tanssia sen mukaan kuin ajatuksia mieleeni juolahtaa.

Keskinkertaisen vastakohta on täydellinen ja keskeneräisen kontrasti valmis. Minä en ole valmis nyt enkä varmasti valmistu tämän elämäni aikana. En ole myöskään täydellinen, joten tunnustan olevani keskin-kertainen keskeneräinen.

Miltähän tuntuisi olla täydellisen valmis..... Hui! Ajatuskin ihan pelottaa! Täydellisyys vaatii paljon, joskus jopa kaiken ja pyrkimys siihen voi aiheuttaa suurta painetta. Ihmistä ohjaa silloin sisäinen pakko ja välttämättömyys onnistua kaikessa aina vain paremmin, jotta voi saavuttaa tuon tavoitellun täydellisyyden ja vieläpä pysyä siinä. Kun sitten viimein ymmärtää, ettei se (ehkä?) olekaan mahdollista, pettymys satuttaa ja voi jopa viedä pohjan elämältä.

Entäs jos onnistuukin olemaan täydellinen ja valmis jossain tietyssä asiassa? Se on mahdollista ja moni on sen päämäärän saavuttanutkin. Parhaimmat onnittelut heille! Elämä kuitenkin jatkuu ja tuo tullessaan uusia asioita ja haasteita. Onko silloin edessä oravanpyörä, josta ei pääse ulos vai voiko täydellisyyden tavoittelemisen kiusausta vastustaa?

Ehkä olenkin vain laiska, kun tyydyn olemaan onnellisesti tyytyväinen keskinkertainen keskeneräinen. Olen saanut Jumalalta lahjoja, mutta en ole niiden käytössä tai toteuttamisessa lähelläkään täydellisyyttä. Osaan laulaa, mutta äänialani on todella matala ja kapea ja ääneni heikko. Osaan lukea nuotteja, mutta en kirjoittaa niitä (tuli lintsattua musiikkiopiston teoriatunneilta, koska samaan aikaan oppituntien kanssa televisiosta tuli Vaahteramäen Eemeli - nyt harmittaa ja kaduttaa). Osaan piirtää jonkin verran, mutta en ole luova. Kirjoittaakin osaan, mutta vain sekalaisia sepustuksia – minusta ei tule kirjailijaa. Käsityöt sitten.....tässä pari esimerkkiä:

Eikös olekin suloinen Pepi-koira... Aloitin tämän kanavatyön tekemisen ehkä noin 6-vuotiaana. Innostus lopahti ja työ jäi kesken. Kuten näette, lankaa olisi vielä ollut jäljellä ja neulakin taulusta löytyy. Kaikki valkoiset kohdat, melkein kaikki keltaiset osuudet ja myös mustat kasvonpiirteet jäivät ompelematta. Mutta lopputulos on ehdottomasti hauskempi kuin alkuperäinen käsityö. Siitä tuli siis keskeneräinen valmis, mutta erilainen kuin alunperin aiottu. (Ehkä olenkin joskus vähän luova....).

Entäs tämä pöytäliina sitten! Opettelin ristipistoa, mutta kyllästyminen iski kahden ja puolen kulman jälkeen. Siellä se on edelleen mummin vanhassa sukkajakkarassa odottamassa inspiraatiota.

Ohjeen löysin kirjasta Isoäidin kauniit käsityöt, siinä olevan liinan oli tehnyt 1920-luvulla Brita Flinck Helsingin maalaiskunnasta. Britan liinassa on heleämmät värit ja paljon enemmän kuvioita, omastani puuttuu siis vielä reilusti yli puolet. Saas nähdä, miten tälle epätäydelliselle keskeneräisyydelle lopulta käy... toivottavasti kukaan ei ainakaan koskaan katso nurjalle puolelle.

Minusta ei siis tule täydellistä eikä valmistakaan tämän elämän aikana. Raamattu kyllä kehottaa pyrkimään täydellisyyteen uskossa, mutta siinäkin olen vielä keskeneräinen.

Paavalin kirje roomalaisille, luku 12, jae 2 (Raamattu kansalle):

Älkää mukautuko tähän maailmanaikaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä.

Paavalin 1. kirje korinttilaisille, luku 13, jakeet 10 ja 12 (Raamattu kansalle):

Mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vajavaista.

Nyt näemme kuin kuvastimesta, kuin himmeänä heijastuksena, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tunnen vajavaisesti mutta silloin täydellisesti, niin kuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti.

Tuota uutta elämää odotellessa....

OMENAPUUN IHME

Kyllä maailma on ihmeitä täynnä! Eipä sitä aina osaa arvata, mitä kaikkea voi tapahtua. Mikä toiselle on ihme, voi toiselle olla ihan arkipäiväinen asia. Ja kun nämä kaksi kohtaavat, toinen oppii jotain uutta ja toinen ilahduttaa toista saaden itselleenkin hyvän mielen.

Yksi oman elämäni pienistä ihmeistä liittyy omenapuuhun, jonka istutin silloiselle pihalleni elokuussa 2011.

Tässä tuo Melba on juuri istutettu maahan ja saanut ensimmäisen kannullisen vettä. Vuosien mittaan se kasvoi pituutta, leveyttä ja tuuheutta tehden enemmän tai vähemmän kukkia ja hedelmiä. Oli todella hienoa maistaa sen maukkaita omenia ensimmäistä kertaa ja useasti sen jälkeenkin. Sato vaihteli, joskus se oli runsas ja jonain vuonna puu lepäsi eikä tehnyt kukkaakaan. Muistan yhden kesän, kun sen oksat suorastaan notkuivat raakileita. Sitten yhtäkkiä puu alkoi pudottaa pieniä omenan alkuja ja lopulta suurin osa niistä jouti kompostiin. Sain sentään maistaa muutaman kypsän hedelmän.

Yhtenä vuotena puun löysivät pienet hopeasiipiset ötökät, jotka valloittivat oksat ja omenat. Onneksi pikkulinnut pitivät noista lentäjistä ja napsivat niitä nokkiinsa omaksi ja poikastensa ravinnoksi. Toisena vuotena osa kypsistä omenista muuttui ”muumioiksi”, ylikypsiksi ruskeiksi palleroiksi, joissa oli pieniä valkoisia näppylöitä. Eipä tehnyt mieli haukata niistä palaakaan.

Talvet olivat jännittäviä aikoja, koska jänikset juoksentelivat pihallani etsien henkensä pitimiksi jotain haukattavaa. Monesti lunta oli niin paljon, että arimmat kasvit ja myös tuo omenapuuni saivat siitä suojaa. Yleensä pidin huolta, että suojasin suosituimmat herkut verkoilla jo hyvissä ajoin, mutta kerran jostain kumman syystä se jäi tekemättä. Ja se tietysti kostautui rajusti......

Keväällä 2019 järkytyin katsoessani eräänä aamuna ulos ikkunasta. Melban runko oli kaluttu lähes paljaaksi noin puolen metrin matkalta ja myös alimpien oksien kuorta oli päätynyt jänöjussin vatsaan. Siinä vaiheessa tuli kiire keksiä ensiapua, jotta lisävahingolta vältyttäisiin. Löysinkin varastosta muovi-spiraaleja, joita sitten kiedoin rungon ja oksien ympäri. Eipähän päässyt pupujussi tekemään enempää tuhoa. Tuo ei kuitenkaan olisi Melbaa pelastanut, koska vahinko oli liian suuri.

Kuvassa puuhun nojailee linnunpelätti Kaapo. 

Ei ollut Kaapo kovinkaan hyvä hommassaan, linnut saattoivat jopa istua sen lippahatulle sirkuttamaan.

Etsin netistä ohjeita tilanteen korjaamiseksi, mutta luovutin melko pian monien vakuuttaessa, ettei asialle voi tehdä yhtään mitään – puu kuolisi varmasti. Mutta eipä hätiä mitiä! Onneksi on olemassa oikeita ammattilaisia, jotka osaavat tehdä jopa ihmeitä. Kävin kysymässä puutarhurilta neuvoa ja sainkin hyvät ohjeet puun hoitamiseen.

Puutarhuri kertoi puunrungon kuoren olevan sen tärkein elementti, koska neste kulkee sen kautta. Jos rungon kuori on vahingoittunut, nesteen kulku estyy ja puu kuivaa. Tämä voidaan korjata sillastamalla vauriokohta.

Tässä kohdassa kehotan teitä googlaamaan tietoa hakusanalla sillastus tai sillastaminen, löydätte niillä hyviä ohjeita ja tarkkoja valokuvia. On parempi antaa ammattilaisten neuvoa tässä asiassa, minä kun teen yleensä asiat mutu-tuntumalla, joskus onnistuu ja useimmiten ei.

Tällä kertaa siis onnistuin! Jippii!

Tuo tumma pysty soiro on se silta, lisäksi käytin haavalakkaa ja narua siltojen sitomiseen.

Oho, nurmikko on jäänyt leikkaamatta....

Melba jaksoi kukkia kaikesta huolimatta.

Eikös vaan olekin kaunis täydessä kukassaan!

Ja sitten vielä lopputulos -NAM! Noista söin joka ainoan!

Kaapo pääsi kesän 2019 jälkeen linnunpelättien taivaaseen....

*****

Vuosi 2021 oli uskomattoman kasvun aikaa, kuten kuvassa alla näkyy.

Melban ja minun tiet erosivat keväällä 2022 muutettuani toiselle paikkakunnalle.

*****

Minulle tämä pelastusoperaatio oli ihme, mutta puutarhurille tuttu juttu. Ihme on mielestäni myös se, että ihminen on keksinyt tällaisen konstin tuon vaurion korjaamiseksi.

Jumala on luonut ihmeellisen ja kauniin maan, jonka kaikkia salaisuuksia emme vielä tunne. Hän on myös antanut ihmiselle viisautta ja halua tutkia Hänen kättensä tekoja.

Raamattu 1992, Mooseksen kirja 1. luku, jakeet 11-12, 29:

Jumala sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä”. Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä.

Jumala sanoi vielä: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. ”

Raamattu on täynnä Jumalan tekemiä ihmeitä, joita me saamme ihastella ja ihmetellä ja nauttia niiden hedelmistä.