SINITUPA

Olin aikoinani pieni runotyttö, kirjoittelin kaikenlaisia tarinoita loppusoinnuilla ja ilman. Joitakin vuosia sitten tallensin kaikki runotekeleeni tyhjään postimerkkikansioon, jonka annoin sitten joululahjaksi isosiskolleni.

Nyt tuo kansio on taas hallussani, luin äsken pitkästä aikaa noita tekstejä ja totesin niiden olevan melkoisen lapsellisia ja ihan aiheesta julkaisukelvottomia. Niissä oli vakavuutta, tuskaa ja kuolemaa, mutta myös rakkautta ja iloa. Ja paljon ihan höpöä...

Luin lapsena paljon kirjoja ja sain niistä vaikutteita ja inspiraatiota omiin kirjoituksiini. Mieleeni on jäänyt Helli Kaikkosen tyttökirja Neljän Tuulan kerho. En enää muista tarinasta juuri mitään muuta kuin sinituvan, jossa nuo tytöt kokoontuivat, mutta siitä innostuneena kirjoitin noin kymmenvuotiaana runon Sinitupa:

Sinituvassa on ihanaa,

kun siellä on kaikki sinistä.

Kun katselee peltoa vihantaa,

niin hyttyset alkaa inistä.

Siell' on siniset seinäpaperit,

jonka kävyt on kultaiset.

Jos tulee suoraan pellolta,

niin jalat on multaiset.

Nyt sininen lempivärini on

ja seuraavaksi on kultaa.

Siis älä koskaan jaloissas

sinitupaan kanna multaa!

***

Kirjan sinituvassa oli juuri tuollaiset tapetit 😂

No niin, eihän tuo sitten pitänytkään ihan paikkaansa. Löysin kirjan kätköistäni ja luin sen uudestaan. Sinituvan vaaleansinisessä tapetissa ei ollutkaan kultaisia käpyjä vaan siroja kultakukkia. Ne kävyt olivat jonkun muun tuvan seinällä.... 

Ei tuo runo mitään kirjallisuuspalkintoa ansaitse, mutta onhan siinä jonkinlainen ajatus kuitenkin. Sininen väri ja peltomulta kulkevat ”punaisena lankana” alusta loppuun asti.

Sininen on edelleen lempivärini ja vieläkin haluan pitää oman elämäni Sinituvan puhtaana.

🎵 YKSI PÄIVÄ, TUHAT VUOTTA 🎶

 On yksi päivä Jumalalle niin kuin tuhat vuotta

ja tuhat vuotta yhden päivän kestää joskus voi.

Vaan aina Hänen aikaansa voin elämässä luottaa,

kas Jumala kun virheitä ei koskaan tehdä voi.

En aina jaksa odottaa, että Herran aika koittaa,

vaan tahdon että asiat nyt heti tapahtuu.

Vaan kärsivällisyys niin usein monet pulmat voittaa

ja jälleen kerran näen, että päivä kirkastuu.

On Isällämme viisautta yli ymmärryksen,

Hän näkee menneen, nykyisen ja tietää tulevan.

Hän elämäni kaaren johtaa läpi kärsimyksen,

mut rakkaudellaan hoitaa haavat lapsen surevan.

On Isän aika ihmeellinen ja se kaikkeen riittää,

ei koskaan lopu päivä kesken suurimmankaan työn.

Saan iltasella armostansa aina Häntä kiittää,

Hän kantaa lastaan läpi kaikkein synkimmänkin yön.

Kun ensi säteet auringon taas aamulla mä huomaan

ja uuden päivän Hänen kanssaan aloittaa mä saan,

Hän ohjaa minut lähteelle taas elon vettä juomaan

ja ruokkii minun nälkäni pyhällä Sanallaan.

On Isällämme viisautta yli ymmärryksen,

Hän näkee menneen, nykyisen ja tietää tulevan.

En koskaan ole yksin! Tunnen ilon läikähdyksen,

kun kanssani Hän kulkee läpi ajan ainiaan.

On yksi päivä Jumalalle niin kuin tuhat vuotta

ja tuhat vuotta yhden päivän kestää joskus voi.

Saan suojassansa olla, miksi huolehtisin suotta!

Mun sielussani taivaalliset riemulaulut soi!

HENKI ON KIIRETTÄ TÄRKEÄMPI

Tätä kirjoittaessani on leuto ja aurinkoinen talvipäivä. Eletään helmikuun alkua ja lämpömittarin pitäisi näyttää pakkasasteita, mutta ainakin Suomen etelärannikolla lämpötila on plussan puolella. Räystäiltä tippuu vesipisaroita, mikä muistuttaa lähenevästä keväästä.

Päätin aloittaa päivän kävelylenkillä, kaunis keli houkutteli ulos kotikaupunkini puistoihin ja meren äärelle. Kiertelin hiljalleen tuttuja maisemia ja nautin raikkaasta ilmasta. Minulla ei ollut kiire mihinkään, astelin hyvin hiekoitettuja kävelyteitä jäisiä kohtia varoen. Olin varautunut matkaani kiinnittämällä kenkiini liukuesteet, koska en halunnut ottaa turhia riskejä. Ei vara venettä kaada eikä jalankulkijaakaan.

Vastaani tuli iäkäs nainen, joka pysähtyi hetkeksi keskustelemaan kanssani. Mietimme yhdessä, mikä pikkulintu sirkutti niin iloisesti. Varmuutta asiasta ei saatu, linnut pysyttelivät lehdettömien pensaiden suojissa pyrähdellen siellä oksalta toiselle. Jatkoimme sitten kumpikin matkaamme, mutta tuosta lyhyestä tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Palasin viime keväänä takaisin synnyinkaupunkiini lähes 34 vuoden jälkeen ja olen ilokseni huomannut, että täällä aivan ventovieraatkin ihmiset saattavat tervehtiä toisiaan ja jäädä juttelemaan. Tein jokin aika sitten testin........ aloin hymyillä vastaantulijoille ja katsoa heitä silmiin. Yllättäen reilusti suurin osa heistä vastasi hymyyn ja jopa sanoi muutaman sanan. Aion jatkaa samalla tavalla, ehkä joku noista kulkijoista on hymyn ja juttutuokion tarpeessa. Minusta se ainakin tuntuu mukavalta.

Kaupungissa ei voi välttää katuja eikä vaarallisia paikkoja, niinpä minäkin päätin pysähtyä vilkkaassa risteyksessä antaakseni tietä autoille. Tuossa paikassa ei ole liikennevaloja, joten olisin hyvin voinut ylittää kadun suojatietä pitkin jalankulkijan etuoikeudella. Näkyvyys oli kuitenkin huono eivätkä lyhyet töppöjalkani ole kovin nopeat, joten jäin seisomaan paikalleni. Edellisessä risteyksessä oleva liikennevalo vaihtui vihreäksi ja silloin autoilijoilla on tapana painaa kaasua. Siinä samassa ohitseni harppoi pitkäjalkainen nuori mies, joka ylitti kadun melkoista vauhtia liikenteestä välittämättä. Kiire hänellä näytti olevan siitä eteenpäinkin. Onneksi mitään vahinkoa ei syntynyt, autoilijat olivat valppaita ja lähestyivät suojatietä maltillisesti. En säikähtänyt tilanteessa, olin vain iloinen kun kaikki päättyi hyvin. Mieleeni tuli kuitenkin jo otsikolla näkyvä ajatus: henki on kiirettä tärkeämpi. Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos joku autoilijoista olisikin painanut kaasua! Kiireessä tekemämme ratkaisut voivat johtaa suuriinkin ongelmiin ja koskettaa monia ihmisiä. Tuollakin nuorella miehellä on varmaankin läheisiä, joiden elämä olisi voinut muuttua silmänräpäyksessä.

Kiireellä on suuri rooli tämän päivän maailmassa. Asiat pitäisi hoitaa aina vain nopeammin, mieluiten jo eilen tai viime viikolla. Kiire, huolellisuus ja harkinta eivät kulje käsi kädessä, eikä pohdintaan ja varmistamiseen tahdo löytyä aikaa eikä aina haluakaan. Virheitä sattuu ja tapahtuu meille kaikille, mutta sitä vähemmän, mitä huolellisemmin toimimme.

Jäin vielä miettimään tuota otsikkoa..... tarkoitan siinä hengellä ihmisen fyysistä henkeä ja elämää, molemmat meille elintärkeitä. Usein kiire ohittaa tärkeysjärjestyksessä kuitenkin myös kaikkein tärkeimmän – Jumalan Pyhän Hengen, joka haluaa ohjata meitä joka päivä. Ilman tuota johdatusta vaara virheiden tekemiseen on suuri. Otetaan siis aikaa ja pyydetään neuvoja ja apua Häneltä, Lohduttajalta ja Puolustajalta. Tasaista tietä on helpompi käydä kuin kivikkoista polkua.

IT IS AUTUMN AGAIN...

IT IS AUTUMN AGAIN AND THE SUMMER IS GONE.

IN THIS GROWING DARKNESS I NEED TO BE STRONG,

TO REMEMBER THE BEAUTY OF THE NIGHTLESS NIGHT

AND TO SEE THE LIGHT IN THE STARS SO BRIGHT.

AT NIGHT THE MOON SHALL LIGHTEN MY WAY

AND TOMORROW AGAIN IT’S A BRAND NEW DAY.

DEEP IN MY HEART AND SOUL I PRAY:

PLEASE GIVE ME STRENGTH TO BE HAPPY TODAY!

SADAN SANAN AAKKOSET

(Kirjoitettu ajan kanssa 24.9.2018–3.2.2023)

AAAAA

Aamuaurinko kurkkasi pilven raosta ja kauhistui. ”Hui kamala! Olenko nukkunut rokuliin, kun maankamaralla onkin vielä noin pimeää!” Se katseli ympärilleen nähdäkseen, olivatko kuu ja tähdet vielä paikallaan taivasta valaisemassa – niistä näkyi enää vain haalea muisto. Sitten se peilasi itseään järven pintaa vasten, hienosti heijastui sieltä naurava naama.

”Eihän tästä mitään tule”, aurinko sanoi ja rypisti silmäkulmiaan. Se raotti uudestaan pilviverhoa ja huomasi maata peittävän harmaan usvan, joka aaltoili peltojen yllä. ”No tuohan se tuolla valoa viivästyttää”, se totesi ja päätti puuttua asiaan.

Aurinko keräsi kaiken kirkkautensa ja puski tiensä päättäväisesti pilvien läpi huutaen samalla innoissaan: ”Tulkoon valkeus!” Ja valkeus tuli.

BBBBB

Bolivialainen banaani roikkui puussa yhdessä serkkujensa kanssa. Sillä oli tertussa tukalat oltavat, sillä se kärsi ahtaan paikan kammosta ja serkut olivat niin kiinni hänen kyljissään, että kuoria kiristi. Ilma oli lämmin ja kostea ja banaaniraukka melkein hikoili kolossaan.

Serkuilla näytti olevan paremmat oltavat, siellä ne kikattivat ja nauttivat lämmöstä käännellen kylkiään aurinkoa kohti. Miten hän olikin joutunut tähän puristukseen!

”Jotain on tehtävä, muuten mustun ennen aikojaan” banaani huokasi surkeana. Silloin kohtalo puuttui peliin... jostain ilmestyi pienen pojan käsi, joka irrotti onnettoman banaanin tertustaan. ”Jippii, vapaus koittaa, hyvästi serkut!” banaani huusi innoissaan.

”Veturi ajaa talliin ja ovet suljetaan, NAM!” sanoi poika.

CCCCC

”Callunat nyt tarjouksessa, tulkaa ostamaan kauniita syyskanervia tosi edullisesti!” Torikauppias houkutteli asiakkaita kojulleen kuuluvalla äänellä huitoen samalla kutsuvasti kädellään. Hienoja ne olivatkin hänen callunansa, tuuheita ja reheviä. Kilpailu oli kuitenkin kiihkeää, naapurikauppias korotti ääntään ja huusi: ”Upeimmat Callunat täältä nyt puoleen hintaan, tervetuloa!” Kuoroon yhtyi vielä kolmaskin kaupustelija: ”Callunan kaveriksi Erika kaupan päälle!”

Kohta alkoi kauppiaiden ympärillä käydä melkoinen kuhina asiakkaiden tungeksiessa pöytien äärellä toisiaan tönien. Kaikki yrittivät saada hyppysiinsä ne kauneimmat ja parhaimmat yksilöt. Pian oli käynnissä ilmiriita, kanervat lentelivät ilmassa ja kyynärpäät iskeytyivät vierustovereiden kylkiin. Kauppiaat katselivat kauhuissaan, kun heidän tienestinsä tallautuivat torin kiveykseen. Millainen olikaan ahneen loppu?

DDDDD

Dippadaa miä ruukaan joskus sanoo. Silloo tällöö toi hassu sana tulla putkahtaa mun suust, se taitaa liittyy sellasee jokapäiväsee jutusteluu ja tapahtumii. Vaikka esimerkiks että ”Kävin tänää kaupas ja piti ostaa pipo, mut DIPPADAA, kassis olikii kotii tulles uuet alkkarit”.

Toinen sana, jota en muistan olevankaa ja jota itotikko käyttää, on posa. Meil koton sanottii rahapussii tai lompakkoo posaks, mut siit on jo yli viiskyt vuatta. Mut DIPPADAA, siskolikka vaa pitää viäläkii rahaa ja korttei posas. Siis silloo ku sit käteist rahaa nyt sattuu olee, ku eihän paljo kukaa vissii enää maksa seteleil kolikoist puhumattakaa. Kohta posat joutaakii museoo, DIPPADAA!

EEEEE

Etupenkin Eetu ja takarivin Taavi olivat parhaita ystäviä. Samalla luokalla koulussa ja vapaa-aikana aina yhdessä keksimässä koiruuksia. Mihin Eetu meni etunenässä, sinne Taavi seurasi uskollisesti perässä.

Miksi tällainen marssijärjestys ja milloin se alkoi, sitä ei veijareista kumpikaan muistanut. Eikä sillä niin ollut väliäkään, se näytti sopivan hyvin kummallekin.

Siinä oli hyvät ja huonot puolensa.... Usein Eetua onnisti, kun hän ensimmäisenä pääsi valitsemaan hyvän paikan jalkapallo-ottelun katsomossa Taavin jäädessä taaemmas kurkkimaan toisten olkapäiden ylitse. Toisaalta taas Taavi oli se onnekas heidän jäädessään kiinni kolttosista ja Eetuhan se tietenkin sai syyt päälleen.

Tasatahtia päättyi poikien matka... Siellä nyt nukkuvat nurmen alla rinnakkain.

FFFF

Funktioista ei monelle tule mieleen kovin mukavia muistoja eikä matematiikasta muutenkaan.

Se ei kertakaikkiaan vaan luonnistu ihan jokaiselta! Tai ainakaan meikäläinen ei ymmärrä siitä hönkäsen pöläystä. Ja sitten on taas niitä, jotka suorastaan uppoutuvat matemaattiseen maailmaan ja ovat parhaita kavereita numeroiden ja yhtälöiden kanssa.

Kyllähän sitä alaluokilla helposti opittiin yhteen- ja vähennyslaskua ja kertotaulutkin ihan ulkoa, ne osaan vieläkin vaikka unissani. Jakolaskukin sujui oikein mukavasti.

Oma ainoa ylpeydenaiheeni on tämä: ystäväni oli poissa koulusta, kun opettelimme jakolaskua. Minä sain sitten tehtäväksi neuvoa häntä ja se taisikin onnistua hyvin: tuosta ystävästäni tuli sittemmin matematiikan ja fysiikan opettaja! Ja minun ansiostani, tottakai.... 😉

GGGGG

Goljat..... muistatteko vielä tuon jättiläisen, jonka nuori ja hento Daavid surmasi lingollaan? Pyhäkoulussahan se jännittävä Raamatun kertomus kuultiin. Koko Israelin armeija pelkäsi tuota isoa miestä, jonka peitsen varsi oli kuin kangastukki ja jonka kärkikin painoi kymmenen kiloa. Ai että mikä kangastukki? No se tukki, jolle kangaspuilla kudottu kangas kierretään. Täh, ai että mitkä kangaspuut? No nyt tästä ei kyllä tule yhtään mitään, jos joka sana pitää selittää. Goljatistahan tässä piti kertoa. Jos tulee vielä kysyttävää, katso Wikipediasta - niin minäkin teen. Ja muista tarkistaa se linko myös.

Daavid siis linkosi kiven Goljatin otsaan ja jättiläinen kaatui. Ja oli kohta päätä lyhyempi.

HHHHH

Hiiret eivät kyllä ole minun lempielukoitani, eivätkä myyrät. Etenkään nyt, kun naapurin kissa jäi auton alle eikä enää harvenna joukkoja. Olen nähnyt pihallani vain yhden hiiren, mutta muita jälkiä sitäkin enemmän. Hui, tekee mieli nostaa jalat ilmaan jo ajatuksestakin!

Olin tehnyt itotikkon kanssa kasvihuoneen jatkoksi katoksen, johon kasasin polttopuita kuivumaan. Hienot pinot niistä tulikin. Talveksi suojasin puut lumipyryltä vielä pressulla.

Toisena keväänä oli puuvajaan tullut sen verran tilaa, että päätin siirtää kaikki halot sinne. Mutta voi kauhistus sitä papanoiden määrää! Hyi olkoon, tuskin uskalsin hengittää. Sain lopulta puut suojaan, jäljelle jäivät vain multakasa ja maahan reikä. Ähäkutti, te viisikirjaimiset jyrsijät!

IIIII

Itotikko ja pikkutikko ja niien välis kekkitikko... sellanen on meiän sisarusparvi. Itotikkoo luultii aikanaa pikkutikkon äitiks, 60-luvul ku 14-vuatiailkii oli nutturat – tai ainakii itotikkol oli. Ylpeenä se lykkäs pikkutikkon vaunui kaupungil.

Kekkitikkost ei ollu pikkutikkon äitiks eikä itotikkon tyttäreks eikä oikee kummankaa leikkikaverikskaa, ikäero ku kumpaakaa suuntaa ei ollu ihan kohillaa. Oltii kuitenkii tikkokset.

Ekaks kotoont lähti itotikko erikoissairaanhoitajaks suuree maailmaa. Muutaman vuaen kuluttuu kekkitikko muutti viäl suurempaa maailmaa, ihan ulkomaille asti. Jälelle jäi pikkutikko, sekii kävi kokeilemas maailmaa, mut palas kotii.

Tääl sit ollaa viäläkii, maailman tuulis ja tuiskuis. Eletää kaikki omaa elämää, mut ollaa aina ne samat tikkokset.

🎵 JJJJ 🎶

Jumalan Poika maailmaan astui auttamaan meitä, koskettamaan armollaan elämään eksyneitä.

Orjantappurakruunuaan nöyränä Kristus kantoi, ristinpuulla kuollessaan syntini anteeksi antoi.

Olla saan lapsi Jumalan, kulkea taivaan teitä, surevia lohduttaa, auttaa särkyneitä.

Jeesus sinua rakastaa, taakkasi tahtoo kantaa, ikuisessa armossaan rauhan sinulle antaa.

Kuule hellää kutsuaan, sinut kotiin Hän tahtoo johtaa. Armollansa armahtaa, rakkaus silmistään hohtaa.

Käydä saat elämään iäiseen taivahan tantereille iloon, onneen, vapauteen – ne Hän lahjana antaa meille.

Pääni painan rukoukseen, kädet yhteen liitän. Huokaus nousee taivaaseen, rakkaudesta kiitän.

Kiitosta Herran laulaa saan elämän loppuun asti! Taivaassa kerran tavataan ja halataan rakkahasti.

Kun kerran taivaassa vihdoin tavataan, niin halataan rakkahasti!

KKKKK

Kevät saapui tänä vuonna ikään kuin salaa ja vähän huomaamatta. No eipä se ollut ihmekään, koska talvi jäi eteläisessä Suomessa kokonaan väliin! Lumikolan kahvaan tartuin vain kerran ja silloinkin turhaan, lumi olisi sulanut hetkessä ihan itsekseen.

Mustarastas teki jossakin pesän jo tammikuussa, poikaset lensivät sitten omille teilleen tarpeeksi vahvistuttuaan. Luoja piti huolen luoduistaan pitämällä kovat pakkaset poissa.

Jossain vaiheessa huomasin, että silmuja alkoi heräillä siellä täällä ja kevätkukat ojentelivat hentoja varsiaan. Kalenterin mukaan siihen piti olla vielä aikaa, mutta niin vain luonto päätti että nyt on aika aloittaa kasvukausi.

Vaan eipä ole tarvetta nurmenleikkuuseenkaan, koska se on talvella muuttunut sammaleeksi!

LLLLL

Linnunlaulua kuuluu nyt joka oksalta ja puun latvuksista. Se herättää aamulla, ilahduttaa päivällä, laulaa kehtolaulua illalla ja lohduttaa unetonta yöllä. Se on uskomaton konsertti!

Kuorossa sirkuttavat mukana niin pienet kuin suuremmatkin taiturit ja niistä jokainen laulaa äänellään. Punarinta soittaa huilua, mustarastaat ovat selvästi solisteja, kyyhkyt kujertavat taustakuorona ja varikset pitävät huolta riitasoinnuista. Välillä tikka nakuttaa sähkötolpalla tahtia niin että kylä raikuu. Eikä pidä unohtaa tityytä, joka ei muista, että talitintti oikeasti laulaa titityy...

Miten uskomattoman rikassointuinen onkaan tuo Luojamme luoma lintuorkesteri! Ja miten voi niin pienestä lähteä niin suuri ääni, joka kantaa kilometrien päähän!

Varjelethan rakas Taivaan Isä pieniä pillipiipareita.

MMMMM

Muisti se sitten on kummallinen toiminto ihmisen päässä! Joskus sitä muistaa asioita, jotka olisi parempi unohtaa – toisinaan taas ei millään saa mieleensä sellaista, minkä luulisi olevan aivan unohtumatonta!

Ajatellaanpas vaikkapa vanhoja luokkatovereita.... siellä istuttiin samassa luokassa vuositolkulla, mutta silti vain jotkut heistä ovat jääneet muistin lokeroihin. Luokkakuvia katsellessa sitä joidenkin kohdalla ihmettelee, että kukahan tuokin tuossa on...

Iän myötä kovalevy täyttyy eikä kaikille asioille enää ole tilaa. Unohtuvat nimet ja kotiavaimet.

Omatunto on joskus kuin muisti.... sekään ei aina unohda jo anteeksisaatuja asioita.

Onneksi Taivaan Isän muisti ei petä! Kun Hän antaa jotain anteeksi, sitä asiaa Hän ei enää muista.

NNNNN

No herttinen sentään! Mitenkäs tässä nyt taas näin kävi? Eikö sitä ihminen voisi kerralla oppia, ettei tarvitsisi jatkuvasti kompuroida? Pitääkin olla näin kova pää!

Kuulostaako tutulta? Moni meistä on ollut tuossa tilanteessa useammin kuin haluaisi. Joku ei osaa hoitaa raha-asioitaan, toinen rakastuu aina renttuihin. Jotkut taas onnistuvat lakkaamatta tekemään vääriä valintoja kaikista hyvistä aikomuksista ja päätöksistä huolimatta.

Jotkut virheet ovat helppoja korjata: Oho, ostin liian pienet saappaat – vaihdanpa ne suurempiin.

Mutta sitten on niitä isoja asioita, joilla voi olla kohtalokkaatkin seuraukset. Miten niistä selvitään? Ehkä jo arvaatkin, mitä ajattelen.... Taivaan Isää tietenkin! Kuka muukaan meidät voisi päästää pälkähästä? Muistithan rukoilla?

OOOOO

Onni kurkisti puun takaa ja tarkkaili ohikulkijoita. Kenetköhän tällä kertaa saisi yllätettyä iloisesti?

Hän katsoi keskittyneenä ihmisten kasvoja ja etsi niistä tiettyjä merkkejä. Otsaryppy, mutrusuu, väpättävä huuli... ne kaikki puhuivat Onnille omaa kieltään. Jotain olisi keksittävä näiden ihmisten iloksi!

Mitähän kummaa sitä tekisi? Onni mietti kuumeisesti hiuksiaan haroen, mikä voisi saada hymyn surullisille huulille. Vitsi? Jekku? Kepponen? Ei niistä ehkä kuitenkaan olisi apua, saattaisivat vain pahentaa tilannetta.

Mitäs jos ottaisi kiinni kädestä ja sanoisi jotain kaunista? Vaikkapa että ”minusta olisi mukava olla sinun ystäväsi, ollaanko kavereita?”. Tai että ”tiesitkö, että meillä jokaisella on oma suojelusenkeli?”. Toisen ilo oli Onnin onni.

PPPPP

Pupujussit eivät ole harvinainen näky naapurustossamme. Harva se päivä ne juoksentelevat pihan poikki ja hetken kuluttua taas takaisin. Niiden touhuja on hauska seurailla, etenkin kun joskus sattuu vähän erikoisempia tapahtumia.

Viime keväänä tein töitä työhuoneessani, jonka ikkunasta aukeaa näkymä takapihalle. Yhtäkkiä kiinnitin huomioni kukkapenkistä pilkottavaan korvapariin.... pupujaana oli löytänyt lämpimän paikan auringon lämmittämältä kiveltä. Siinä olikin suojaisa paikka levätä.

No se rauha ei kestänyt kovinkaan kauan. Kohta paikalle ilmestyi pupujussi, joka näytti olevan erityisen kiinnostunut tuosta tytöstä. Eikä aikaakaan, kun jänöt juoksivat peräkanaa ympäri pihaa Jaana edellä ja Jussi perässä sellaista vauhtia, että hitaampia hirvittää!

Oli pojalla kevättä koipien välissä.

QQQQQ

Q-kirjain lausutaan kuu – tai muuten vaan puhekielessä ihan niin kuin k eli koo. Ajatelkaas jos koota ei olisi ollenkaan ja sen sijaan kirjoitettaisiinkin q!

Olipa qerran qirjava qissa, joqa asui yqsinään qerrostalon qellarissa. Qovasti se olisi qaivannut ystävää, mutta eipä osannut quqaan tulla sitä sieltä qaverikseen etsimään. Ulosqin oli melqoisen hanqala päästä, qissarauqqa qun ei ollenqaan osannut auqaista ovia.

Qerran joqu asuqqaista oli päättänyt siivota qellariqomeronsa ja silloin piqquinen qissa qäytti tilaisuuden hyväqseen ja juoqsi qiireesti pihalle. Ja voi sitä riemua – viimeinqin vapaus qoitti! Ja ystäväqsiqin löytyi qomea qolmejalqainen qoira.

Jos luit tämän tarinan ääneen, montaqo qertaa suusi lausuiqin G:n?

RRRRR

Rakkaus on lempeä ja pitkämielinen, kunpa joskus saisinkin tuntea sen!

Mutta kun oma rakkauteni on joko lyhyt ja kiihkeä tai tosi lyhyt ja haalea kuin jäähtynyt vesi. Tai pitkä ja puuduttava, hauska ja tyydyttävä, tylsä ja ikävä, antoisa ja kärsimätön.

Olisi niin mukavaa olla ystävällinen, rauhallinen ja myötätuntoinen ja rakastaa samalla tavalla. Mutta kun ihmiselle on annettu tällainen äkkipikainen ja nopea luonne, joka pistää sanomaan asioita ehtimättä edes ajatella ajattelevansa ennen kuin sanoo mitään! Rakasta siinä sitten lempeästi ja pitkämielisesti.

On olemassa yksi täydellinen rakkaus, rakastavan Jumalan rakkaus: kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

SSSSS

Suojelusenkeli käveli pitkin kylätietä. Muita kulkijoita ei näkynyt, vain kulkukoira nosti koipeaan portinpielessä.

Autiolta kylä näytti muutenkin. Talot olivat vanhoja ja hoitamattomia, joissakin oli ikkunat lyöty rikki ja ovet roikkuivat avoimina yhden saranan varassa. Aiemmin niin hyvin hoidetut pihat olivat kasvaneet viidakoiksi eikä niissä enää voinut kulkea.

Yhden talon piipusta nousi savua... enkeli suuntasi sitä kohti. Ei ollut kummoisessa kunnossa tuokaan asumus, mutta katto näytti pitävän sadetta ja nähtävästi lämmityskin toimi edes jotenkin. Suojelusenkeli koputti ovelle. Vähään aikaan ei tapahtunut mitään, sitten ovea raotettiin varovasti.

”Tiesin sinun tulevan tänään”, vanhus sanoi hiljaa, ”olenkin jo odotellut. Nyt voin lähteä mitään pelkäämättä”.

TTTTT

Tuuli soitteli kanneltaan syksyisenä iltana, se humisi puiden latvoissa ja kahisutti lehtiä kiitäessään puusta toiseen. Se rakasti vauhtia ja hyppäsi innoissaan oksalta oksalle pudottaen huomaamattaan linnunpesän jos toisenkin.

Sellaista kyytiä tuo puhuri mennä viiletti läpi metsän, että sen jäljet näkyivät selvästi ja vielä pitkään. Heikoimmat oksat olivat katkenneet ja pudonneet maahan kulkijoita kompastuttamaan.

Ilta pimeni kohti yötä, mutta tuuli vain jatkoi rajua leikkiään. Sysimustassa metsässä kuului pelottavia ääniä puunrunkojen hangatessa toisiaan vasten.

Viimein aamu valkeni paljastaen hiljenneen tuulen jäljet. Koko luomakunta kiitti Luojaansa ja alkoi korjata yöllisen myrskyn jälkiä. Aurinko kurkisti pilven takaa ja pikkulinnut heläyttivät ilmoille päivän kirkkaat ensisävelet.

UUUUU

Uni oli taas karkuteillä, se ei lainkaan välittänyt väsymyksestäni. Olin kääntänyt kylkeä jo usemman kerran, syönyt keittiössä yöpalaa ja kävellyt suurenevaa ympyrää makuuhuoneen lattialla. Mistään ei tuntunut olevan yhtään apua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun valvoin yöllä. Yritin lukea kirjaa ja katsoa televisiosta kaikenlaisia ohjelmia tuntitolkulla, mutta tulos ei ollut toivottu. Uni vain pysyi teillä tietymättömillä.

Sitten kokeilin kuuluisaa vanhaa konstia ja aloin laskea lampaita. Lopetin, kun 457. elukka hyppäsi yli aidan ja katosi naapurin laitumelle. Eipä nukuttanut vieläkään, edessä olisi jälleen kerran uuvuttava työpäivä.

Viimeinkin nukahdin! Unessani käänsin kylkeä, söin yöpalaa ja ravasin ympäri makuuhuonetta... aidan yli loikkasi 458. lammas.

VVVVV

Voihan Vitalis! Tuo sanonta muinaisesta telkkarimainoksesta on jäänyt mieleen... kyseessä oli silloin joskus aikoinaan naamarasva, vieläpä vedetön sellainen. Taidettiin sitä hölvätä pakkaspäivinä kasvoille meilläkin.

Juu niistä pakkaspäivistä muistan myös palelevat varpaat – niihin ei Vitalista laitettu. Lapsuuden ystäväni kanssa viihdyimme usein ulkona aamusta iltaan ja päädyimme sitten meidän keittiössämme pöydän alle makaamaan ja lämmittelemaan kylmiä jalkoja kuumaa patteria vasten. Kummasti pisteli jalkapohjia, kun veri alkoi kiertää.

Meillä oli oma ranta ja siellä luistinrata. Minulla oli kaksiteräiset, kenkiin kiinnitettävät luistimet, joilla huristelin ympäriinsä. Joskus jää paukahteli niin, että tuli kiire takaisin maankamaralle.

Siitäkö sitten jäänyt kammo jäällä liikkumiseen....jätän jäät suosiolla pilkkijöille.

WWWWW

Wahlroosin makkaratehtaalla Kotkassa valmistettiin aikoinaan kuuluisaa ja maittavaa Käyrää, jota monet naamakirjalaiset tuntuvat kaipaavan edelleen. Joku näytti kyselevän jopa reseptiä.... Hyvää se kyllä olikin, vaikka enää en lainkaan muista sen makua. Meillä sitä syötiin yleensä lauantaisin, silloin Käyrä kiedottiin voi- ja sanomalehtipaperiin ja koko paketti kasteltiin kunnolla. Sitten ei kun saunan kiukaalle kypsymään! Käyrää astetta parempi versio oli Saunalenkki, ehkä me saimme välillä herkutella silläkin. Joskus aloitimme mutustelun jo lauteilla, mikä olisi voinut olla parempaa!

”Sanakin sanoo, että kaikki liha on kuin ruoho – otetaanpas taas näitä vihanneksia!” Eikös ole mainio lausahdus! Tunnustan käyttäneeni sitä itsekin syödessäni toisen ja kolmannen makkaran...

XXXXX

X-kirjain on meille suomalaisille outo juttu. Merkkinä se on vähän kuin vino + tai risti kenollaan. Sen voisi myös kuvitella olevan katkaistu salmiakkikuvio kärjet vastakkain. Mutta miten se pitäisi lausua oikein? Onko se ex vai äx vai ks?

Yritin muistella x-alkuisia suomalaisia sanoja, mutta en keksinyt ensimmäistäkään. Mutta Google se on sellainen tietopaketti, että sieltä löytää ihan vaikka mitä. Niinpä sitten näpyttelin hakukenttään ”x-kirjain suomen kielessä”. Arvatkaas kuinka monta löysin – kielitoimiston sanakirjassa kokonaista 3:

x-akseli

xerokopio

X-kromosomi

Eipä nuo muutenkaan näytä kovin kotimaisilta.....

Mikael Agricolan versio lauseesta ”Miksi kaksi paksua suksea naksuu paksissa?” näyttäisi tältä:

Mixi kaxi paxua suxea naxuu paxissa? Huihai!

YYYYY

Yksin yhdessä.... surullinen mutta mahdollinen tila. Moni on kokenut sen perheessä, parisuhteessa, ystävien kesken tai jopa isossa yhteisössä. Tunnistatko tunteen?

Vaikka elämässäsi on ihmisiä, koetko silti olevasi vieras tai erilainen?

Et ole tunteessasi yksin, meitä on muitakin.

Me kaikki olemme yksilöitä, meillä on omat tarpeemme, toiveemme ja luonteenpiirteemme. Hyvänkin ystävän seurassa voit kokea itsesi erilaiseksi, mutta sen ei tarvitse vaikuttaa ystävyyteen. Erilaisuus on rikkautta, mutta se vaatii paljon ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta.

Joskus tuo tunne on merkki siitä, että olet väärässä seurassa. Ääni sisälläsi – omatunto – varoittaa sinua. Älä koskaan tee hätiköityjä päätöksiä, vaan mieti ja harkitse tarkkaan.

Pyydä viisautta Taivaan Isältä.

ZZZZZ

Zetor-traktori tuo mieleen mukavia lapsuusmuistoja. Tätini perheessä oli sellainen vekotin, muistaakseni vihreä väriltään. Heillä oli metsää ja peltoja, joten tuo menopeli oli tosi tarpeellinen. Kerran pääsin mukaan istuttamaan perunoita, se oli huisin jännää! Zetorin perään kytkettiin laite, josta siemenperunat pudotettiin vakoon aina kellon kilahtaessa. Sitä olisin mielelläni tehnyt vaikka kuinka pitkään ja usein.

Meillä ei ollut vihreää Zetoria, meillä oli punainen ratkori. Ei se ollut meidän perheemme oma vaan kuului autokorjaamolle, jonka isäni omisti veljiensä kanssa. Se oli pysäköity korjaamon pihalle, joskus salaa kiipesin sen kyytiin ja olin ajavinani sillä. PUTPUTPUTPUT! Myöhemmin punaisesta ratkorista tuli minunkin suussani punainen traktori.

ÅÅÅÅÅ

Åland – Oolanti – Ahvenanmaa.... piti oikein tarkistaa netistä, ettei tule kirjoitettua ihan höpöjä. Kyseessä on Suomen ja Ruotsin välissä sijaitseva saariryhmä, Suomen ainoa itsehallinnollinen maakunta. Täytyy tunnustaa, että olen käynyt ainoastaan Maarianhaminan satamassa poistumatta laivasta kertaakaan..... ehkäpä joku kaunis päivä astun ihan maan kamarallekin.

Oma muistoni Ahvenanmaasta liittyy Oolantiin. Olimme perheenä kesälomamatkalla ollessani noin polvenkorkuinen ja vilkas sellainen. Yövyimme teltassa Kajaanin leirintäalueella eikä minua nukuttanut sitten yhtään. Kaikista kielloista huolimatta lauloin keskellä yötä täysin palkein laulua ”Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa....” ja vielä useampaan kertaan. Taisi vanhempiani hävettää, kun aamulla kömmimme ulos teltasta. Ei tietääkseni pyydetty encorea....

ÄÄÄÄÄ

Älä....... Pieni mutta vahva sana, yksi yleisimpiä suomen kielessä käytettyjä sanoja.

Älä nyt, ihanko totta! Älä valehtele! Älä myöhästy! Älä naura, älä itke.... Älä viitsi!

Älä yleensä aloittaa lauseen kieltäen tekemästä jotakin.

Kaikkein kuuluisimmat ”älät” löytyvät Raamatusta

Mooseksen kivitauluihin kirjaamat Jumalan kymmenen käskyä:

Älä pidä muita jumalia

Älä tee itsellesi jumalankuvaa

Älä kumarra tai palvele niitä

Älä turhaan lausu Herran nimeä

Älä tapa

Älä tee huorin

Älä varasta

Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi

Älä himoitse lähimmäisesi huonetta tai mitään hänen omaansa

Jumalan lohduttavin lupaus meille:

Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut,

minä olen sinut nimeltä kutsunut;

sinä olet minun.

ÖÖÖÖÖ

Öin ja päivin enkelis on, Herra, suojanain – näillä sanoilla alkaa suomenkielinen versio Negro Spiritualista All Night, All Day. Yritin etsiä laulun suomalaisia sanoja Internetin ihmemaasta, mutta huonolla menestyksellä. Onnistuin kuitenkin kuuntelemaan melkein koko kappaleen Pusulan lapsikuoron esittämänä. Olen itse laulanut tuota laulua lapsena useinkin, mutta en mitenkään onnistunut palauttamaan kaikkia sanoja mieleeni. Onneksi olen tallettanut sydämeeni tuon laulun lohduttavan ja rauhoittavan sanoman.

Psalmi 91 Korkeimman suojelus

Hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi.

He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi.

5. Mooseksen kirja 33:27

Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.

Sinua myös hyvä lukijani, juuri sinua myös.

SYYSUNELMA

Syysunelma tässä hetkessä:

Maailman elävimmät värit

silmillä nähtävissä

ja mieleen painuvina.

Lehdet värisevät tuulessa

eri värisinä

saaden ilon värähtämään sisälläni.

Syksyn valot ja varjot vaihtelevat

päivien lyhetessä yhä vain nopeammin.

Värien ja valon hohde ja liike

painuvat sydämeeni ja muistiini

tullen lohduttamaan ja ilahduttamaan minua

talven pimeinä hetkinä.

SYYSPÄIVÄ KIRKONMÄELLÄ

On syksyinen päivä, vuoden ensimmäinen syysmyrsky esittelee voimiaan. Tuulen viima humisee puissa ja ajaa pudonneita, kahisevia lehtiä pitkin asfaltin pintaa. Sadetta ennustavat pilvet vaeltavat taivaalla tuulten ajamina, taitaapa muutama tippakin pudota Mäntsälän kirkonmäelle.

Seison Kansalaisopiston pihalla katsellen ympärillä liikkuvia ihmisiä: autoilijoita, pyöräilijöitä, jalankulkijoita, äitejä lapsineen koiria taluttamassa. Kirkkomaalla on vilkasta. Hautajaisia taitaa tänään olla useampia, koska kellot ovat soineet jo moneen kertaan. Saattoväkeä palaa haudalta suruvaatteissaan. Mies työntää pyörätuolissa istuvaa iäkkäämpää rouvaa, liekö poika?

Ihmettelen hautausmaalla liikkuvia lenkkeilijöitä, heitä on melkoinen joukko ja lähes jokaisella on puhelin kädessään. Taitaa olla Pokemon-jahti käynnissä, niin keskittyneesti he kulkevat kukin suuntaansa. Yksi nuori poika kiinnittää huomioni erikoisen pukeutumisensa vuoksi. Hänellä on päällään oudon näköinen pitkää viittaa muistuttava musta takki, jonka kaltaista en ole koskaan ennen nähnyt. Näyttää mielestäni joltakin rooliasulta. Poika jatkaa matkaansa kännykkäänsä tiiviisti tuijottaen, muistaa kuitenkin silloin tällöin vilkaista myös ympärilleen ja väistää vastaantulijoita.

Kirkkomaan viereiselle parkkipaikalle on pysäköity hautajais-vieraiden autoja. Jonon jatkoksi ajaa punainen Viron rekisterissä oleva auto, jonka kuljettaja pysäköi kielletylle paikalle liian lähelle hautausmaan porttia. Nuori nainen nousee autosta ja avaa takaluukun, siellä näkyy useita täysiä tavarakasseja. Samaan aikaan myös eräs vanhempi rouva avaa oman autonsa tavaratilan ja nostaa sieltä valkoisen valaisimen. Naiset tervehtivät toisiaan ja vanhempi antaa lampun nuoremmalle. Tavara taisi vaihtaa omistajaa, olikohan välittäjänä Tori vai Huutonetti? Hetken kuluttua kohtaaminen on ohi ja naiset jatkavat matkaansa.

Vielä kolmaskin takaluukku avattiin... Kansalaisopiston edessä autoon nostettiin hautajaisvieraan pyörätuoli. Tuolia työntänyt mies istui autoon ja ajoi pois rouva mukanaan kännykkäänsä puhuen.

Alkaa tulla kylmä, mutta en malta mennä vielä sisään vaikka paleltaa. Ihailen syksyn värejä: puiden keltaisia lehtiä, viinin-punaista villiviiniä opiston seinällä graniittiveistoksen vieressä, kukkivaa vaaleaa hortensiaa. Ruusunmarjat hohtavat punaisina vihreiden lehtien lomassa.

On aika nousta portaat ja astua sisään opiston lämpimään jatkamaan kirjoituskurssia. Pihalla nähdyt ja koetut asiat ja tapahtumat päätyvät hetken kuluttua paperille jokaisen kirjoittajan omaa kokemusta ja näkemystä noudattaen. Yhdestä oli uteliaisuus vienyt voiton, toinen taas oli saanut inspiraation saadessaan kirjoittaa mielenkiintoisella tavalla näiden ihmisten kanssa.

En ollutkaan ulkona yksin. Sisään tullessani näin kasvoja, jotka olin huomannut pihalla lähelläni maailmaa ihmettelemässä.

Uusia kohtaamisia ja kokemuksia uudella tavalla. Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, jotka voivat avata meille uusia näkymiä ja ajatuksia. Hautajaisvieraita ja Pokemonien etsijöitä tulee jatkossakin ja tuuli kuljettaa lehtiä edelleen, mutta meille ne voivat joka kerta antaa uuden ja erilaisen kokemuksen.

AUTS!

 

Kuten me kaikki tiedämme, elämässä aina sattuu ja tapahtuu..... Itse olin lapsena melkoisen vilkas, milloin oli solisluu poikki tai haljennut korvalehti ommeltu. Lääkäreillä oli tuskaiset paikat, kun potilas ei ollut yhteistyökykyinen – muistan erityisesti tuon jälkimmäisen tapahtuman.

Suvullamme oli autokorjaamo, jota laajennettiin 70-luvun alku-puolella. Koska rakennustyömaat ovat yleensä vaarallisia paikkoja, lapsia oli ehdottomasti kielletty menemästä sisään keskeneräiseen tilaan. Eräänä päivänä setäni perheineen tuli meille kylään ja vanhempien keskittyessä jutusteluun me lapset päätimme lähteä ulos. Siinä sitten kiertelimme ja ihmettelimme kotitaloni vieressä kohoavaa uutta korjaamorakennusta. Lopulta houkutus tuli liian suureksi ja uteliaisuus voitti – sisään oli päästävä! Mutta miten...? Työmaalle johtava ovi näkyi keittiömme ikkunaan, joten jäisimme varmasti kiinni luvattomasta vierailusta. Sitä riskiä emme voineet ottaa, siispä päätimme kiivetä työmaalle kulman takaa ikkunan kautta. Serkkuni kapusivat aukosta ensin ja minä hyppäsin perässä. Noh, eipä olisi kannattanut...... seisoessani sisäpuolella tunsin korvastani valuvan jotain lämmintä. Täytyy tunnustaa, että kauhistuin kosketettuani korvalehteä kädelläni – se oli punainen verestä! Ikkunalta hypätessäni laudan terävä kulma oli halkaissut vasemman korvalehteni. Kääk! Mitäs nyt tehdään, mietin huolissani. Kiinni jäätiin kuitenkin! Haljennut korva oli sitä pienempi ongelma, mutta hätä keinot keksii.... Muistin korjaamon toisella puolella olevan lautakasan, joten käytin sitä hyväkseni. Totuuden sijaan kerroin vanhemmillemme kaatuneeni tuohon kasaan ja naulan repineen korvani siinä hötäkässä. Meni täydestä kuin väärä raha! Huhhuh!

Vamma oli sen verran paha, että minut oli vietävä sairaalan poliklinikalle ommeltavaksi. Siinäpä sitten seuraava haaste! Isä lähti viemään minua aavistamatta, ettei käynti sujuisi kovinkaan helposti... Olin jo neuvolasta saanut aikoinaan neulakammon, siellä kun käytettiin mielestäni järisyttävän paksuja neuloja ja pistäminen sattui kamalasti. Jos lääkäri olisi tiennyt tämän, hän varmaan olisi jättänyt kertomatta, että ennen ompelua korvalehteen pitää pistää puudutuspiikki... olisi vain tuikannut neulan vaivihkaa ja alkanut korjata korvaa. Minä siis iskin jarrut päälle ja kieltäydyin ehdottomasti mistään pistoksista, ei auttanut tohtorin selittelyt eikä vetoomukset – minua EI pistetä, ei takuulla!

Aikansa suostuteltuaan lääkäri luovutti ja lähti hoitamaan muita potilaita. Isä ja minä jäimme hoitohuoneeseen ”keskustelemaan” asiasta – hän ehdotti yhtä sun toista ja onnistuikin lopulta lupaamalla ostaa minulle markkinoilta lasten haravan. Kun lääkäri sitten tuli takaisin, pääni yli laitettiin vihreä kangas, jossa oli reikä korvan kohdalla. Pienen ajan kuluttua kysyin häneltä, milloin hän puuduttaa korvani. ”Aikoja sitten”, hän vastasi ja jatkoi ompelua. En edes ymmärtänyt hävetä..... Isä piti lupauksensa ja osti minulle sen haravan (muistaakseni siinä oli sininen varsi ja oranssi lapa).

Vasta aikuisena vuosien kuluttua ja isän jo muutettua Taivaan kotiin kerroin äidilleni totuuden. Hän oli yllättynyt, mutta ei vihainen. Minua asia enää nauratti, sittemmin olemme nauraneet sille yhdessä... Arpi korvassa on jo haalistunut näkymättömäksi.

Tyhmyydestä sakotetaan myös uskonelämässä. Taivaan Isä on asettanut meille tietyt rajat ja antanut selkeät ohjeet puhtaaseen elämään. Me kovapäiset vain emme aina halua noudattaa niitä ja silloin tottelemattomuus voi johtaa suuriinkin ongelmiin. Rakkaudessaan Hän kuitenkin on valmis auttamaan lapsiaan – ei käymällä kauppaa kuten oma isäni korvanompelussa – vaan kutsumalla meitä lempeästi takaisin luokseen ja hoitamalla hellästi haavojamme. Silloin niistäkään ei jää pysyviä arpia – kaikki on anteeksi annettu ja saatu!

AH ARMAS KAPULA!

No voi ihmettä sentään, kyllä elämä on välillä hankalaa. Aamulla sitä herää muka normaaliin päivään ja illalla sitten kallistaakin päänsä tyynylle kummallisten kommellusten jälkeen!

Niinpä, tänä aamuna heräsin ihan tavalliseen aikaan puoli kahdeksalta kuten yleensä lauantaisin. Arkiaamuina avaan aina ensin television ja katson sängystä käsin uutiset – pitäähän sitä heti saada tietää mitä on tapahtunut sillä aikaa kun itse olen katsellut unielokuvia. Viikonloppuisin kuitenkin haluan käyttää vapaapäivät tarkasti tuhlaamatta niistä hetkeäkään. Ponnahdin siis heti kännykän herätyskellon kilahdettua pystyyn ja ryhdyin aamutoimiin.

En harrasta puuroja, joten kananmunat pannulle ja kahvi lorottamaan, iso mukillinen kuumaa juomaa herättää sopivasti. Aamiaisen jälkeen työvaatteet päälle ja pihalle pakertamaan, tontilla kun löytyy touhuttavaa aina niin kauan kuin valoa riittää. Kukkapenkit odottavat kitkemistä ja ruohokin kaipaisi leikkaamista. Aiemmin kaadettujen puiden oksat odottavat edelleen pätkimistä, polttopuu kun on aina tarpeen. Koska puita jäi pystyyn enää yksi ainoa, riippumaton toinen pää lojuu maassa ja sille pitäisi nyt keksiä uusi kiinnityspaikka. Pitäähän ahkeran ahertajan välillä saada levätäkin ja oikaista väsyneitä raajojaan auringossa keinuen.

Tapani mukaan tein montaa asiaa yhtä aikaa. Miten se sanonta kuuluukaan.... vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas. Siinä sitä mottoa kerrakseen. Tuo toimii oikein hyvin siihen asti, kun muistaa jättäneensä takapihalta tuodun haravan etupihalla tiettyyn kohtaan ennen kuin siirsi sen takaisin talon toiselle puolelle. Kun se harava sitten neljättä kertaa vaihtaa paikkaa, siinä välissä on ehditty tehdä jo ainakin kolmea eri asiaa eikä sen haravan sijainnista ole enää mitään hajua.

Yleensä jätän kännykän sisälle, koska haluan touhuta pihalla rauhassa ilman häiriöitä. Niin teinkin uskollisesti siihen asti, kunnes innostuin Instagramista. Eikä sitä luuria voinut jättää sisään etenkään sen jälkeen, kun nuoruuden aikaisille ystävilleni avattiin What's App -tili ja viestejä alkoi tulla aivan solkenaan. Ihan piti ottaa puhelimesta kaikki ilmoitusäänet pois, koska jatkuva piippaus alkoi häiritä työtovereita puutarhatöistä puhumattakaan.

Tänään siis kannoin kännykkää uskollisesti paikasta toiseen ympäri tonttia. Työvaatteissani ei tietenkään ole taskuja, joten siirsin puhelinta aina paikkaa vaihtaessani. Ja kuinkas sitten kävikään..... noh, ihan niin kuin sille haravalle! Lopulta minulla ei ollut enää aavistustakaan, mistä tuota armasta vempainta voisi etsiä. En ole teknisesti niin taitava tai innostunut, että pystyisin paikantamaan kadonneen kännykän toisen laitteen avulla. Eikä siihen voinut soittaakaan, kun se ainoa puhelin oli teillä tietymättömillä (lankapuhelinten aikana se onnistui, koska silloin oli vielä käytössä kaksi eri vehjettä).

Siinä sitten ihmettelin ja kiipesin ja konttasin ympäri tonttia kurkkien kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Ei löytynyt luuria kukkapenkeistä, kiikun alta, grillin vierestä, kasvihuoneesta, terassilta, roskakatoksesta eikä mistään muualtakaan. Tarkistin jopa variksenpelättimen housuntaskut – tyhjää oli sielläkin. Alkoi jo vähitellen hermostuttaa.... ties mitä mukavaa ne nytkin siellä What's Appissa kirjoittelevat keskenään ja ihmettelevät, miksi minä leikin mykkää. Eikö sitä kiinnosta meidän jutut vai?

Taloni vieressä on melkoisen vilkas kylätie, jolla on lähes aina kulkijoita. Monen kanssa olen tullut tutuksi siinä touhutessani. Usein nousee ohi ajavan autoilijan käsi tervehdykseen ja tietenkin vastaan siihen samalla mitalla. Tänään siinä sitten suureen ääneen päivittelin kadonnutta kännykkääni useammallekin ihmiselle, jotkut avuliaasti jopa yrittävät etsiä sitä kanssani, mutta ilman tulosta. Arvatkaapas muuten, kuinka moni koiranulkoiluttaja jättää puhelimensa kotiin lenkille lähtiessään? Voisi luulla, ettei yksikään, mutta tänään poikkeus vahvisti tuon säännön. Ei onnistunut puhelimeeni soittaminen ja niin ohikulkijat jatkoivat matkaansa.

Pikkuhiljaa aloin oikeasti huolestua ja silloinhan mielikuvitus rupeaa laukkaamaan ihan omaan suuntaansa. Olin aivan varma, että joku on kähveltänyt koko vempaimen heti, kun olen selkäni hetkeksikin kääntänyt. On ne niin nopeita ne vorot nykyään ja niillehän kelpaa ihan kaikki, mikä vaan irti lähtee. Millä sitä maanantaina töissäkin asian selittää, kun en vastaakaan puheluihin!

Iltapäivä oli jo pitkällä. Olin nälkäinen, väsynyt ja kiukkuinen eikä välikahvistakaan ollut mitään hyötyä. Tuntui, etteivät aivotkaan enää oikein toimi ja ideat ovat lopussa. Epätoivoisena huokasin: ”Rakas Taivaan Isä, minulta on keinot lopussa eikä voimatkaan enää riitä, löydä sinä se kännykkä”. Höh, ihan kuin Jumalalta voisi mikään olla hukassa! Ja mitä ne variksetkin nyt yhtäkkiä niin raivokkaasti raakkuu, eikö täällä saa edes rauhassa murjottaa! Ja kun viimein tuli hiljaista, alkoi yhtäkkiä sirkkojen väsymätön siritys. Hyvä uutinen oli se, että vielä kuulen heinäsirkkojen sirinän, mutta vähempikin riittäisi etenkin tässä kiukkutilassa. Ja mikä ihme tuolla auton paksissa kilisee?

Heureka Niinpä tietenkin! Kottikärrin kumi oli tyhjentynyt ja hain auton tavaratilasta jalkapumpun. Kännykkä oli tietenkin mukana, koska sitähän siirreltiin ympäri tonttia kuin sitä aina hukassa olevaa haravaa. Kaivattu puhelinhan se siellä raakkui, siritti ja kilisi – kiitos kaikkien erilaisten soittoäänien. Onpa mukavaa, kun on ystäviä! Se kaikkein paras ystäväni ei tosin itse tarvitse puhelinta, mutta näki tuolta ylhäältä taivaastaan, että meille kuolevaisille se on kuitenkin tuiki tarpeellinen väline. Siis kiitos siitä!

Sain soitettua ystävilleni, katsottua Instagramin kuvat ja What's App -viestit sekä luettua sähköpostit ja muut tarpeelliset uutiset – elämä palasi normaaliin uomaansa. Kyllä uni maittoi, kun pää sitten viimein painui tyynyyn. Yöllä näin unta, että kännykkä oli käsiraudalla kiinni ranteessani ja avain hukassa.

JUURET

Bloginoviisina mietin, miten aloittaisin tämän ensimmäisen juttuni. Pyörittelin ajatusta suuntaan jos toiseenkin ja päädyin lopulta aloittamaan pohjalta ja pyrkimään sieltä ylöspäin. Tässä nyt alkulämmittelyä – tervetuloa tutustumaan ajatuksiini.

Me kaikki olemme jostain kotoisin – minä Kotkasta Suomenlahden rannalta. Aika pitkään asuin synnyin-kaupungissani, mutta sitten veri veti maailmalle ystävieni perässä. Niin kova hinku oli lähteä, että satavarmasti vannoin pysyväni poissa. Eräs tuttavani kysyi minulta pois muutettuani aionko koskaan palata Kotkaan – siihen itsevarmasti vastasin.... ”Kuule, jos ikinä kuulet että oon muuttan tänne takas, ni saat toimittaa minut hoitoo”. Noh, onneksi hän ei muistanut sitä enää, joten saan edelleen kulkea vapaalla jalalla asuttuani täällä kiirastorstaista 2022 lähtien.

Asuin lähes 34 vuoden ajan Uudellamaalla kolmella eri paikka-kunnalla, mutta juureni ovat kuitenkin aina olleet tässä kauniissa pikkukaupungissa... Murre pysyi kotkalaisena ainakin pääosin, vaikka miästä tuli melko nopeasti mä ja käet olivatkin lintuja käsien sijaan. Viihdyin hyvin kaikissa kodeissani, mutta nuo paikkakunnat jäivät vieraiksi. Työmatkat pitenivät vuosien mittaan ja lopulta ajoin moottoritietä päivittäin jo toista sataa kilometriä. Samalla nuo asuinpaikkani muuttuivat minulle nukkumalähiöiksi.

Vannomatta siis paras – koti-ikävä iski ja juurettomuus alkoi käydä raskaaksi. Koronapandemia järkytti ja muutti maailmaa, mutta minulle se muodostui siunaukseksi vaikka taudin sairastinkin. Koronan vuoksi etätyöskentely yleistyi, joten irtauduin myös työyhteisöstäni tuon kahden vuoden aikana. Siitä alkoi suuri elämänmuutos melkoisella vauhdilla. Päätös kotiinpaluusta oli kytenyt jo pitkään ja nyt oli tullut sen toteutuksen aika. Uusi koti löytyi nopeasti ja vanhakin meni kaupaksi. Etätyöt jatkuivat muutaman kuukauden ja elämä oli taas mallillaan. Olin palannut juurilleni!

Kaikkein suurin asia tässä ei kuitenkaan ollut paluu synnyin-kaupunkiin vaan se, kuka prosessia johti. Ilman Jumalan käden ohjausta olisin varmaan vieläkin moottoritiellä. Vaikka olin haikaillut muuton perään jo vuosia, sen toteuttaminen olisi voinut jäädä rohkeuden puutteessa. Yhtäkkiä ovet alkoivat aueta ja minulle valmistettiin tie, jota kulkea. Olen tullut siihen tulokseen, että Jumala päätti ottaa ohjat käsiinsä ja palauttaa minut juurilleni, kun en itse saanut sitä tehtyä. Siitä olen kiitollinen.

 Tässä juuritarinani typistettynä versiona.

Nyt odotan jännityksellä, miten kasvuni juurista jatkuu ylöspäin.....

    Nämä taulut eivät ole minun maalaamiani vaan kirpputoriaarteita.