AUTS!

 

Kuten me kaikki tiedämme, elämässä aina sattuu ja tapahtuu..... Itse olin lapsena melkoisen vilkas, milloin oli solisluu poikki tai haljennut korvalehti ommeltu. Lääkäreillä oli tuskaiset paikat, kun potilas ei ollut yhteistyökykyinen – muistan erityisesti tuon jälkimmäisen tapahtuman.

Suvullamme oli autokorjaamo, jota laajennettiin 70-luvun alku-puolella. Koska rakennustyömaat ovat yleensä vaarallisia paikkoja, lapsia oli ehdottomasti kielletty menemästä sisään keskeneräiseen tilaan. Eräänä päivänä setäni perheineen tuli meille kylään ja vanhempien keskittyessä jutusteluun me lapset päätimme lähteä ulos. Siinä sitten kiertelimme ja ihmettelimme kotitaloni vieressä kohoavaa uutta korjaamorakennusta. Lopulta houkutus tuli liian suureksi ja uteliaisuus voitti – sisään oli päästävä! Mutta miten...? Työmaalle johtava ovi näkyi keittiömme ikkunaan, joten jäisimme varmasti kiinni luvattomasta vierailusta. Sitä riskiä emme voineet ottaa, siispä päätimme kiivetä työmaalle kulman takaa ikkunan kautta. Serkkuni kapusivat aukosta ensin ja minä hyppäsin perässä. Noh, eipä olisi kannattanut...... seisoessani sisäpuolella tunsin korvastani valuvan jotain lämmintä. Täytyy tunnustaa, että kauhistuin kosketettuani korvalehteä kädelläni – se oli punainen verestä! Ikkunalta hypätessäni laudan terävä kulma oli halkaissut vasemman korvalehteni. Kääk! Mitäs nyt tehdään, mietin huolissani. Kiinni jäätiin kuitenkin! Haljennut korva oli sitä pienempi ongelma, mutta hätä keinot keksii.... Muistin korjaamon toisella puolella olevan lautakasan, joten käytin sitä hyväkseni. Totuuden sijaan kerroin vanhemmillemme kaatuneeni tuohon kasaan ja naulan repineen korvani siinä hötäkässä. Meni täydestä kuin väärä raha! Huhhuh!

Vamma oli sen verran paha, että minut oli vietävä sairaalan poliklinikalle ommeltavaksi. Siinäpä sitten seuraava haaste! Isä lähti viemään minua aavistamatta, ettei käynti sujuisi kovinkaan helposti... Olin jo neuvolasta saanut aikoinaan neulakammon, siellä kun käytettiin mielestäni järisyttävän paksuja neuloja ja pistäminen sattui kamalasti. Jos lääkäri olisi tiennyt tämän, hän varmaan olisi jättänyt kertomatta, että ennen ompelua korvalehteen pitää pistää puudutuspiikki... olisi vain tuikannut neulan vaivihkaa ja alkanut korjata korvaa. Minä siis iskin jarrut päälle ja kieltäydyin ehdottomasti mistään pistoksista, ei auttanut tohtorin selittelyt eikä vetoomukset – minua EI pistetä, ei takuulla!

Aikansa suostuteltuaan lääkäri luovutti ja lähti hoitamaan muita potilaita. Isä ja minä jäimme hoitohuoneeseen ”keskustelemaan” asiasta – hän ehdotti yhtä sun toista ja onnistuikin lopulta lupaamalla ostaa minulle markkinoilta lasten haravan. Kun lääkäri sitten tuli takaisin, pääni yli laitettiin vihreä kangas, jossa oli reikä korvan kohdalla. Pienen ajan kuluttua kysyin häneltä, milloin hän puuduttaa korvani. ”Aikoja sitten”, hän vastasi ja jatkoi ompelua. En edes ymmärtänyt hävetä..... Isä piti lupauksensa ja osti minulle sen haravan (muistaakseni siinä oli sininen varsi ja oranssi lapa).

Vasta aikuisena vuosien kuluttua ja isän jo muutettua Taivaan kotiin kerroin äidilleni totuuden. Hän oli yllättynyt, mutta ei vihainen. Minua asia enää nauratti, sittemmin olemme nauraneet sille yhdessä... Arpi korvassa on jo haalistunut näkymättömäksi.

Tyhmyydestä sakotetaan myös uskonelämässä. Taivaan Isä on asettanut meille tietyt rajat ja antanut selkeät ohjeet puhtaaseen elämään. Me kovapäiset vain emme aina halua noudattaa niitä ja silloin tottelemattomuus voi johtaa suuriinkin ongelmiin. Rakkaudessaan Hän kuitenkin on valmis auttamaan lapsiaan – ei käymällä kauppaa kuten oma isäni korvanompelussa – vaan kutsumalla meitä lempeästi takaisin luokseen ja hoitamalla hellästi haavojamme. Silloin niistäkään ei jää pysyviä arpia – kaikki on anteeksi annettu ja saatu!