KASVUTARINOI

No nii, täs nyt tulee taas jotaa sepustust, täl kertaa Kotkan murteel.

Oon täs katellu vanhoi valokuvii ja ihaillu luannon ihmeit. Miten kummas jotkuu kesät on sellasii, et kaikki kasvaa ihan kamalast? Jotkuu sit taas on vähä vähempi rehevii. Minust on ihan älyttömän ihanaa seurata luannon muutoksii kevääst syksyy saakka. Siin näkyy koko elämän kirjo syntymäst kualemaa.

Asuin 11 vuatta keski-Uuelmaal ja mul oli siäl talo ja tontti, jonka nimi oli Koivurinne. Ei siäl kasvan ku yks iso koivu ja sekii piti kaataa, ku oksat yletty tiälle asti ja melkee osu ohi ajavii autoihi. Ihan luvan kaa se kaaettii, piti vaa sit istuttaa sen tilalle jotaa muuta. Päätin ostaa muutaman tuijan, niist ku kasvais sit ajan mittaa kiva näköeste.

Jos oisin tiänny, miten iso homma niien tuijien istuttamises oli, oisin ehkä valinnu jotaa piänempää reikää vaativii puita tai puskii. Olin ostan kolme tainta eli piti kaivaa kolme monttuu eikä ne saannu olla mitää niin vaatimattomii. Tais olla vähä sellanen kuivempi kesä, joten savimaa nurmikon alla oli melkee kivikovaa. Ja ihan ku siin ei ois ollu tarpeeks, sen kaaetun koivun tosi paksut juuret meni tiätyst just niitten monttujen kohalt. Siin tarvittiikii mun puukkosahaa ja naapurin isäntää, joka sit pärisytti ne juuret katki. Siin sit istuin jakkaral kaksinkerroin ku en pystyn olee polvillaa ku olin kaatun molemmat kipeiks ja kaivoin sit kovaa savee vaikka minkälaisil lapioil ja kauhoil. Ohikulkijat ihmetteli että mitäs siä teet (ne ei kylläkää puhun Kotkaa) ja miä vastasin et aattelin lähtee täst Kiinaa. No just nyt kävikii sit miäles että onkohan se just Kiina ku on siäl maapallon toisel pualel.... ja ei ku googlaamaa:

Sanonnoissa maapallon toisella puolella on Kiina. Oikeasti Helsingin antipodinen piste sijaitsee merenpohjassa Uuden-Seelannin kaakkoispuolella (Helsingin Sanomat).

HUI! Onneks jätin sen tunnelin kaivamisen ihan suasiol.

No joo, sainhaa miä lopult ne tuijat istutettuu. Kastelus oli kyl kova homma, vettä piti kantaa niien juurelle ämpäritolkul ja melko pitkän aikaa. Tai no, olihan mul kyl letkukii mut siit tuli kallist juamavettä josta piti maksaa sekä puhas vesi että jätevesi vaikka se menikii sit maaha eikä viämärii. Ilmast vettä sain rännitynnyreist ja hyätyliikuntahan tekee vaa hyvää.

Tuijat pääs siis niihi monttuihi kasvamaa ku olin jaksan kaivaa tarpeeks isot reiät. Ku sit kattelin niit siin rivis, ni yks alko näyttää ihan amerikan tätilt ja sai nimen Tellervo. Toinen oli vähä sellanen pullukka, joten sen nimeks tuli Pullervo sen kuuluisan saimaannorpan mukaa. Se kolmas tyyppi oli sit sellanen herrasmiäs, jolle kuvittelin päälle liivin ja kaulaa rusetin ja melkee silinterin päähä, sen herran nimeks tuli Kullervo. En kuitenkaa oikeestaa puken niist ketää. Kerran kyl miätin vähä aikaa tonttuhattui jouluks...

                                                                                   

Vasemmas laias alakuvas on Tellervo, keskel Pullervo ja oikeas laias Kullervo.

                                         

No sit yhten talven olikii ihan mahottomast lunta ja Pullervo muuttu peikoks...

                                

Koivurinteel oli myäs terijoen salavii, ne olikii melkosen hianoi ja mahottomii kasvamaa. Niist tuli joka syksy vähintää peräkärrillinen lehtii, jotka onneks sai viiä ilmaseks kunnan maankaatopaikalle. Homma oli kyl huisin iso. Kaikist isoin niist salavist oli kans ihan tiän viäres, joten päätin sit kerran sahata rungot poikki ku se ei ollu ihan parhaas hapes. Vaikka se runko oli osittain melkee mätä, aina siält vaa pukkas uutta oksaa. Tiäsitteks tyä, että niit puita on melkee mahoton saaha kualemaa mitenkää? Toikii yksilö innostu kasvattaa uuet oksat alta aikayksikön. Tos alla kuvat tynkäsalavast toukokuus ja pallosalavast heinäkuus. Ei uskois samaks puuks mut kyl se vaa on. Kolmannes kuvas se on sit parturoituna ku eihän sit voinnu jättää sellaseks palloks.

    

Sanotaa et rakkaal lapsel on monta nimee, niin ois voinnu Koivurinteelkii olla. Yhten vuanna sanoin sit Vaahteramäen Eemeliks, ku vaahteran ”nenii” lenteli tuulen mukan ihan kamalast ja taimii alko pukkaa ylös maast. Revin niit sit irti ku vaahterahan on nopee kasvamaa ja sen lehist tulee paljo roskaa. Ja peräkärri oli jo täynnä terijoen salavan lehtii.

Kolmas nimi tontille oli sit Paavo Haavikko. Takakulmas ja kunnan maal ihan mun rajan takan oli hurjan isoi haapoi, jotka roskas viäl enemmän. Ensin ne puatti säkkitolkul sellasii ”kissanhäntii” ja sit niit nätin värisii mut vähä nahkasii lehtii. Ja taas täytty peräkärri. Kesäl taas alko juurakoist nousee piänii pehmeit haavan taimii joka pualel tonttii. Nypin pois selkä väärän kaikki mitkä löysin, mut välil sit joku pääs kasvaa piiskaks asti ku oli onnistun pysyttelee piilos.

Siin ihan naapuris oli sellanen kunnan maakaistale, jossa asu oravii. Ne sit yritti tehä mun tontist Tammion piilottamal sinne tammenterhoi. Nekii taimet nypin pois kaikki niin omalt ku kunnan maalt. Tammisthaa tulee siis ihan järkyttävän isoi jos niien antaa kasvaa rauhas. Ja siin oli jo ihan tarpeeks kaikkii isoi puita peittämäs ilta-aurinkoo.

                                     

Voisin jatkaa tät tarinaa hamaa vanhuutee asti, niin upeeta oli seurata kaikkee kasvuu ja muutoksii. Lopetan nyt kuiteskii tähä ainakii toistaseks.

Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.

Raamattu, Paavalin 1. kirje korinttolaisille luku 3, jae 7.