MATKA HOITAVAAN HILJAISUUTEEN

Tuntuuko sinusta, että maailmassa on nykyään enemmän ääniä ja meteliä? Vai tapahtuuko ihmisessä ikääntymisen tai elettyjen elämänkokemusten vuoksi muutos, joka kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta? Tätä olen miettinyt viime aikoina ja oikeastaan jo melko pitkään... 

Lapsena ja nuorena äänet eivät juuri häirinneet minua. Lapsuuden kotini sijaitsi autokorjaamon vieressä, lähellä oli sokeritehdas, teurastamo, kalasatama ja junanrata. Myöhemmin kotini ja radan väliin tehtiin vielä nelikaistainen tie, jolla pörinää on riittänyt enenevässä määrin aina tähän päivään asti. Jäimme tuolloin kahden tien väliin, koska myös tonttimme rantaan tehtiin uusi tie, jota pitkin kuljetettiin niin kalansaaliita kuin teuras-eläimiäkin. Sitä tietä ajoivat myös autokorjaamomme asiakkaat, eivät onneksi huristaneet sitä nelikaistaista vauhdilla ohi. Pitkään en noita ääniä kuunnellut, vähän toisella kymmenellä elämä muuttui ja kotipaikka vaihtui metsänreunaan pikkuruisen kylätien varrelle. Eivät tainneet mopopojatkaan ajella sillä tiellä.... 

Muutin sittemmin pääkaupunkiin, jossa melua ja meininkiä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Nuoruuden huumassa siihen tottui helposti ainakin vapaa-aikana, samalla tulivat tutuiksi myös ruuhkat ja väkijoukot. Asuin ensin keskustan laitamilla, mutta vähitellen alkoi viehättää ajatus kodista hieman kauempana. Siitä alkoikin muuttoliike: ensin muutama kilometri itään, sieltä kehäkolmosen rajalle ja edelleen maalaiskuntaan, ”susipitäjään”. Viimeinen muutto Uudellamaalla vei nelostien varrelle lähes Päijät-Hämeeseen. Jokaisen muuton myötä elämä rauhoittui ja hiljeni. 

Työpaikalla ei juuri hiljaisuutta ollut. Omat työhuoneet poistettiin, koska avokonttoreista tuli muotia. Samassa toimistotilassa työskenteli pari-kolmekymmentä näpyttelijää ja aina jollain oli jotain kysyttävää kollegoilta. Ihmisiä tuli ja meni, työasiat ja juoruilu naurun käkätyksineen tuli hoidettua, puhelimet soivat ja kenkien korot kopisivat laattalattioilla. Kun rauha ja hiljaisuus kotona lisääntyi, työpaikalla se väheni ja lähes katosi. Samalla stressikäyrä kohosi ja kiukku lisääntyi. Minäkin innostuin joskus huutamaan ”SAISKO VÄHÄN TYÖRAUHAA!!! ” Eipä tehonnut, ei. 

Sitten tuli korona ja etätyöt – se oli parasta toimistotyöaikaa ikinä! Hiljaista kotona ja töissä, viimeinkin sain keskittyä vaativaan työhöni ilman häiriöitä. Mutta aika aikaa kutakin, pandemian päätyttyä loppui etätyöskentely ja lopulta myös työ. Palasin synnyinkaupunkiini, alkoi hoitavan hiljaisuuden aika. Kiukku vaihtui kiitokseen. 

Nämä kaksi vuotta ovat olleet elämän koulua Taivaan Isän johdatuksessa. Opintoni ovat edelleen kesken, mutta uskon saavani jonain päivänä päästötodistuksen, Taivaassa sitten viimeistään. Tiedän miksi olen täällä ja mikä tehtäväni tällä hetkellä on. Tulevaisuus on avoin kaikkine jännitteineen, onhan maailmamme muuttunut rajusti tänä aikana ja näyttää muuttuvan edelleen. Luottamus Jumalaan lisääntyy yllättävien rukousvastausten myötä – Hän pitää minusta huolen. Keskustelu-yhteys on auki, sisälläni on hiljaisuus ja rauha.

Siihenkin sain Isältä vahvistuksen, johon on hyvä nukahtaa: 

Raamattu 1933/1938, Psalmi 4, jae 5: 

Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa.