NAARMUJA, ARPIA JA PARANTUNEITA HAAVOJA

Kerroinkin jo aiemmassa AUTS!-tarinassa haljenneesta korva-lehdestäni.... ja kuten siinä mainitsin, olin lapsena melkoisen vilkas. Haavoja on tosin tullut lisää aina aikuiseksi asti, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Kaikista olen kuitenkin parantunut.

Arpiakin jäi..... polkupyörällä ajon opettelu hiekkatiellä jätti jälkensä polviin ja ne näkyvät edelleen. Asfaltilla pysyin pystyssä helpommin, joten jatkoin harjoittelua iltaisin teurastamon isolla pihalla. Siellä oli hyvä huristella ympäriinsä isosiskon pyörällä.

Meillä oli Hovinsaarella asuessamme oma uimaranta, ei kovin iso mutta riittävä. Oli mukava polskia kesäisin, vaikka vesi siihen aikaan ei ollut sitä kaikkein puhtainta. Mummi piti huolta, että uinnin jälkeen menimme saunalle peseytymään puhtaalla vedellä ja tarkistamaan, löytyikö vartalolta iilimatoja. Muistan joitakin sellaisia nähneeni.... huh, mikä muisto! Rantahiekkakaan ei ollut ihan parhaasta päästä, sillä sen seasta löytyi vaikka mitä. Kerran astuin lasinsirpaleeseen, joka teki jalkapohjaani ison haavan. Laiturikin värjäytyi vuodosta punaiseksi. Fyysisiä todisteita siitä haavasta ei enää ole, pelkkä muisto vain.

Eivät säästyneet rystysetkään... vasemman käden keskimmäisen onnistuin halkaisemaan sahalla polttopuita tehdessäni. Mökillämme oli kaadettu puita ja karsittu oksia, joita sitten yritin sahata kiukaan uuniin sopiviksi. Jotenkin vain pieni kaarisaha lipsahti väärään paikkaan, mutta onneksi meillä oli hyvin varustettu ensiapulaukku. Oikean käden keskimmäisestä taas irtosi pala sänkyä pedatessani. Minulla oli tuohon aikaan alkovissa parvisänky ja sen alapuolella peilejä seinällä. Osaatte ehkä arvata, mitä tapahtui...... Vaihdoin aluslakanaa ja käänsin sen reunaa patjan alle, kun rystyseni osui peilin reunaan. Tuli pikkuisen kiire etsiä laastaria. Nyt kun oikein tarkasti katsoo, kummassakin rystysessä näkyy edelleen haalistunut arpi.

Aika monta arpea olen saanut lääkärien välineistä, reikiä ja viiltoja on tehty niin vatsaan kuin olkapäihinkin. On se vain upea juttu, että lääketiede on kehittynyt ammoisista ajoista eikä veitsiä enää käytetä ihan joka operaatiossa. Pienten reikien haavat paranevatkin nopeammin eivätkä arvet ole kovin suuria ja näkyviä.

Kaikki haavat ja arvet eivät näy ulospäin, ne ovat sisällä sielussa ja sydämessä. Usein juuri ne ovat niitä kipeimpiä ja arimpia ja vaikeasti paranevia. Tuollaisia haavoja syntyy niin omista kuin muiden ihmisten toimista, sillä meidän tekomme ja sanamme voivat satuttaa syvästi meitä itseämme ja muita. Omista teoistamme syntyneiden haavojen kipua ja kirvelyä lisää vielä omatunto, joka syyttää meitä aina tilaisuuden tullen. Toisen ihmisen aiheuttamina ne taas voivat kasvattaa katkeruutta ja tuskaa.

Miten noita sisäisiä haavoja voisi hoitaa? Niihin ei ole laastaria, jolla peittää arvet. Elämä on ollut minulle tässä se paras opettaja. Aito ja vilpitön katumus on synnyttänyt tarpeen pyytää ja antaa anteeksi. Anteeksipyyntö ei aina tuo toivottua vastausta, mutta se voi kuitenkin opettaa olemaan tekemättä samaa virhettä uudestaan. Jos taas aidosti antaa toiselle anteeksi, oma sisäinen kipu helpottuu omatunnon muuttuessa syyttäjästä lohduttajaksi. Saat huomata sisäisten haavojen paranevan ja arpien vaalenevan.

Jumalalla on ollut sormensa pelissä tällä oppimatkallani ja siitä olen sydämestäni kiitollinen. 

Alla laulu, joka syntyi Porvoon moottoritiellä keväällä 2019.

HÄN UUDEN VOIMAN ANTAA

On elämäni kirjassa monta tarinaa,

vaan uudelleen niin tahtoisin niitä kirjoittaa.

Mä harhateitä kuljin ja vältin Jumalaa

ja lapsuuteni uskon vain tahdoin unohtaa.

Vaan Isä taivaallinen ei hylkää lapsiaan,

Hän lempeästi kutsuu taas kotiin kulkemaan.

Hän rakkaudellaan hoitaa ja haavat parantaa

ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

Nyt kyynel pyrkii silmään ja huuli värähtää,

kun eilistä mä muistan, mennyttä elämää.

Niin paljon heitin hukkaan, niin paljon kaduttaa,

vaan armostansa alkaa sain kaiken uudestaan.

Nään yllä sinitaivaan ja loisteen auringon

ja tunnen kuinka rakastava Jeesukseni on,

Hän sydämeni tuntee ja surun sulattaa

ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

Nyt kiitokseni nousee etehen Jumalan,

kun uudelleen mun johti Hän tielle taivahan.

Saan elää lapsenansa ja Häntä rakastaa

ja menneisyyden virheet jo kaikki unohtaa.

Hän vierelläni kulkee, mua kantaa, lohduttaa,

on apunani aina kun matka uuvuttaa.

On Isän syli avoin, Hän pitää omanaan

ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

Ja uuden voiman antaa taas päivän aloittaa.

KESKINKERTAINEN KESKENERÄINEN

Olen tässä kuukauden päivät pohtinut tuota otsikkoa..... jostain se tuli mieleeni enkä pääse siitä irti. Jollain tavalla se kuvaa itseäni ja elämääni, mutta ajatusten purkaminen tekstiksi ei ole helppoa. Tartunpa siis rohkeasti näppäimistöön ja annan sormieni tanssia sen mukaan kuin ajatuksia mieleeni juolahtaa.

Keskinkertaisen vastakohta on täydellinen ja keskeneräisen kontrasti valmis. Minä en ole valmis nyt enkä varmasti valmistu tämän elämäni aikana. En ole myöskään täydellinen, joten tunnustan olevani keskin-kertainen keskeneräinen.

Miltähän tuntuisi olla täydellisen valmis..... Hui! Ajatuskin ihan pelottaa! Täydellisyys vaatii paljon, joskus jopa kaiken ja pyrkimys siihen voi aiheuttaa suurta painetta. Ihmistä ohjaa silloin sisäinen pakko ja välttämättömyys onnistua kaikessa aina vain paremmin, jotta voi saavuttaa tuon tavoitellun täydellisyyden ja vieläpä pysyä siinä. Kun sitten viimein ymmärtää, ettei se (ehkä?) olekaan mahdollista, pettymys satuttaa ja voi jopa viedä pohjan elämältä.

Entäs jos onnistuukin olemaan täydellinen ja valmis jossain tietyssä asiassa? Se on mahdollista ja moni on sen päämäärän saavuttanutkin. Parhaimmat onnittelut heille! Elämä kuitenkin jatkuu ja tuo tullessaan uusia asioita ja haasteita. Onko silloin edessä oravanpyörä, josta ei pääse ulos vai voiko täydellisyyden tavoittelemisen kiusausta vastustaa?

Ehkä olenkin vain laiska, kun tyydyn olemaan onnellisesti tyytyväinen keskinkertainen keskeneräinen. Olen saanut Jumalalta lahjoja, mutta en ole niiden käytössä tai toteuttamisessa lähelläkään täydellisyyttä. Osaan laulaa, mutta äänialani on todella matala ja kapea ja ääneni heikko. Osaan lukea nuotteja, mutta en kirjoittaa niitä (tuli lintsattua musiikkiopiston teoriatunneilta, koska samaan aikaan oppituntien kanssa televisiosta tuli Vaahteramäen Eemeli - nyt harmittaa ja kaduttaa). Osaan piirtää jonkin verran, mutta en ole luova. Kirjoittaakin osaan, mutta vain sekalaisia sepustuksia – minusta ei tule kirjailijaa. Käsityöt sitten.....tässä pari esimerkkiä:

Eikös olekin suloinen Pepi-koira... Aloitin tämän kanavatyön tekemisen ehkä noin 6-vuotiaana. Innostus lopahti ja työ jäi kesken. Kuten näette, lankaa olisi vielä ollut jäljellä ja neulakin taulusta löytyy. Kaikki valkoiset kohdat, melkein kaikki keltaiset osuudet ja myös mustat kasvonpiirteet jäivät ompelematta. Mutta lopputulos on ehdottomasti hauskempi kuin alkuperäinen käsityö. Siitä tuli siis keskeneräinen valmis, mutta erilainen kuin alunperin aiottu. (Ehkä olenkin joskus vähän luova....).

Entäs tämä pöytäliina sitten! Opettelin ristipistoa, mutta kyllästyminen iski kahden ja puolen kulman jälkeen. Siellä se on edelleen mummin vanhassa sukkajakkarassa odottamassa inspiraatiota.

Ohjeen löysin kirjasta Isoäidin kauniit käsityöt, siinä olevan liinan oli tehnyt 1920-luvulla Brita Flinck Helsingin maalaiskunnasta. Britan liinassa on heleämmät värit ja paljon enemmän kuvioita, omastani puuttuu siis vielä reilusti yli puolet. Saas nähdä, miten tälle epätäydelliselle keskeneräisyydelle lopulta käy... toivottavasti kukaan ei ainakaan koskaan katso nurjalle puolelle.

Minusta ei siis tule täydellistä eikä valmistakaan tämän elämän aikana. Raamattu kyllä kehottaa pyrkimään täydellisyyteen uskossa, mutta siinäkin olen vielä keskeneräinen.

Paavalin kirje roomalaisille, luku 12, jae 2 (Raamattu kansalle):

Älkää mukautuko tähän maailmanaikaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä.

Paavalin 1. kirje korinttilaisille, luku 13, jakeet 10 ja 12 (Raamattu kansalle):

Mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vajavaista.

Nyt näemme kuin kuvastimesta, kuin himmeänä heijastuksena, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tunnen vajavaisesti mutta silloin täydellisesti, niin kuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti.

Tuota uutta elämää odotellessa....

OMENAPUUN IHME

Kyllä maailma on ihmeitä täynnä! Eipä sitä aina osaa arvata, mitä kaikkea voi tapahtua. Mikä toiselle on ihme, voi toiselle olla ihan arkipäiväinen asia. Ja kun nämä kaksi kohtaavat, toinen oppii jotain uutta ja toinen ilahduttaa toista saaden itselleenkin hyvän mielen.

Yksi oman elämäni pienistä ihmeistä liittyy omenapuuhun, jonka istutin silloiselle pihalleni elokuussa 2011.

Tässä tuo Melba on juuri istutettu maahan ja saanut ensimmäisen kannullisen vettä. Vuosien mittaan se kasvoi pituutta, leveyttä ja tuuheutta tehden enemmän tai vähemmän kukkia ja hedelmiä. Oli todella hienoa maistaa sen maukkaita omenia ensimmäistä kertaa ja useasti sen jälkeenkin. Sato vaihteli, joskus se oli runsas ja jonain vuonna puu lepäsi eikä tehnyt kukkaakaan. Muistan yhden kesän, kun sen oksat suorastaan notkuivat raakileita. Sitten yhtäkkiä puu alkoi pudottaa pieniä omenan alkuja ja lopulta suurin osa niistä jouti kompostiin. Sain sentään maistaa muutaman kypsän hedelmän.

Yhtenä vuotena puun löysivät pienet hopeasiipiset ötökät, jotka valloittivat oksat ja omenat. Onneksi pikkulinnut pitivät noista lentäjistä ja napsivat niitä nokkiinsa omaksi ja poikastensa ravinnoksi. Toisena vuotena osa kypsistä omenista muuttui ”muumioiksi”, ylikypsiksi ruskeiksi palleroiksi, joissa oli pieniä valkoisia näppylöitä. Eipä tehnyt mieli haukata niistä palaakaan.

Talvet olivat jännittäviä aikoja, koska jänikset juoksentelivat pihallani etsien henkensä pitimiksi jotain haukattavaa. Monesti lunta oli niin paljon, että arimmat kasvit ja myös tuo omenapuuni saivat siitä suojaa. Yleensä pidin huolta, että suojasin suosituimmat herkut verkoilla jo hyvissä ajoin, mutta kerran jostain kumman syystä se jäi tekemättä. Ja se tietysti kostautui rajusti......

Keväällä 2019 järkytyin katsoessani eräänä aamuna ulos ikkunasta. Melban runko oli kaluttu lähes paljaaksi noin puolen metrin matkalta ja myös alimpien oksien kuorta oli päätynyt jänöjussin vatsaan. Siinä vaiheessa tuli kiire keksiä ensiapua, jotta lisävahingolta vältyttäisiin. Löysinkin varastosta muovi-spiraaleja, joita sitten kiedoin rungon ja oksien ympäri. Eipähän päässyt pupujussi tekemään enempää tuhoa. Tuo ei kuitenkaan olisi Melbaa pelastanut, koska vahinko oli liian suuri.

Kuvassa puuhun nojailee linnunpelätti Kaapo. 

Ei ollut Kaapo kovinkaan hyvä hommassaan, linnut saattoivat jopa istua sen lippahatulle sirkuttamaan.

Etsin netistä ohjeita tilanteen korjaamiseksi, mutta luovutin melko pian monien vakuuttaessa, ettei asialle voi tehdä yhtään mitään – puu kuolisi varmasti. Mutta eipä hätiä mitiä! Onneksi on olemassa oikeita ammattilaisia, jotka osaavat tehdä jopa ihmeitä. Kävin kysymässä puutarhurilta neuvoa ja sainkin hyvät ohjeet puun hoitamiseen.

Puutarhuri kertoi puunrungon kuoren olevan sen tärkein elementti, koska neste kulkee sen kautta. Jos rungon kuori on vahingoittunut, nesteen kulku estyy ja puu kuivaa. Tämä voidaan korjata sillastamalla vauriokohta.

Tässä kohdassa kehotan teitä googlaamaan tietoa hakusanalla sillastus tai sillastaminen, löydätte niillä hyviä ohjeita ja tarkkoja valokuvia. On parempi antaa ammattilaisten neuvoa tässä asiassa, minä kun teen yleensä asiat mutu-tuntumalla, joskus onnistuu ja useimmiten ei.

Tällä kertaa siis onnistuin! Jippii!

Tuo tumma pysty soiro on se silta, lisäksi käytin haavalakkaa ja narua siltojen sitomiseen.

Oho, nurmikko on jäänyt leikkaamatta....

Melba jaksoi kukkia kaikesta huolimatta.

Eikös vaan olekin kaunis täydessä kukassaan!

Ja sitten vielä lopputulos -NAM! Noista söin joka ainoan!

Kaapo pääsi kesän 2019 jälkeen linnunpelättien taivaaseen....

*****

Vuosi 2021 oli uskomattoman kasvun aikaa, kuten kuvassa alla näkyy.

Melban ja minun tiet erosivat keväällä 2022 muutettuani toiselle paikkakunnalle.

*****

Minulle tämä pelastusoperaatio oli ihme, mutta puutarhurille tuttu juttu. Ihme on mielestäni myös se, että ihminen on keksinyt tällaisen konstin tuon vaurion korjaamiseksi.

Jumala on luonut ihmeellisen ja kauniin maan, jonka kaikkia salaisuuksia emme vielä tunne. Hän on myös antanut ihmiselle viisautta ja halua tutkia Hänen kättensä tekoja.

Raamattu 1992, Mooseksen kirja 1. luku, jakeet 11-12, 29:

Jumala sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä”. Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä.

Jumala sanoi vielä: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. ”

Raamattu on täynnä Jumalan tekemiä ihmeitä, joita me saamme ihastella ja ihmetellä ja nauttia niiden hedelmistä.

SINITUPA

Olin aikoinani pieni runotyttö, kirjoittelin kaikenlaisia tarinoita loppusoinnuilla ja ilman. Joitakin vuosia sitten tallensin kaikki runotekeleeni tyhjään postimerkkikansioon, jonka annoin sitten joululahjaksi isosiskolleni.

Nyt tuo kansio on taas hallussani, luin äsken pitkästä aikaa noita tekstejä ja totesin niiden olevan melkoisen lapsellisia ja ihan aiheesta julkaisukelvottomia. Niissä oli vakavuutta, tuskaa ja kuolemaa, mutta myös rakkautta ja iloa. Ja paljon ihan höpöä...

Luin lapsena paljon kirjoja ja sain niistä vaikutteita ja inspiraatiota omiin kirjoituksiini. Mieleeni on jäänyt Helli Kaikkosen tyttökirja Neljän Tuulan kerho. En enää muista tarinasta juuri mitään muuta kuin sinituvan, jossa nuo tytöt kokoontuivat, mutta siitä innostuneena kirjoitin noin kymmenvuotiaana runon Sinitupa:

Sinituvassa on ihanaa,

kun siellä on kaikki sinistä.

Kun katselee peltoa vihantaa,

niin hyttyset alkaa inistä.

Siell' on siniset seinäpaperit,

jonka kävyt on kultaiset.

Jos tulee suoraan pellolta,

niin jalat on multaiset.

Nyt sininen lempivärini on

ja seuraavaksi on kultaa.

Siis älä koskaan jaloissas

sinitupaan kanna multaa!

***

Kirjan sinituvassa oli juuri tuollaiset tapetit 😂

No niin, eihän tuo sitten pitänytkään ihan paikkaansa. Löysin kirjan kätköistäni ja luin sen uudestaan. Sinituvan vaaleansinisessä tapetissa ei ollutkaan kultaisia käpyjä vaan siroja kultakukkia. Ne kävyt olivat jonkun muun tuvan seinällä.... 

Ei tuo runo mitään kirjallisuuspalkintoa ansaitse, mutta onhan siinä jonkinlainen ajatus kuitenkin. Sininen väri ja peltomulta kulkevat ”punaisena lankana” alusta loppuun asti.

Sininen on edelleen lempivärini ja vieläkin haluan pitää oman elämäni Sinituvan puhtaana.

🎵 YKSI PÄIVÄ, TUHAT VUOTTA 🎶

 On yksi päivä Jumalalle niin kuin tuhat vuotta

ja tuhat vuotta yhden päivän kestää joskus voi.

Vaan aina Hänen aikaansa voin elämässä luottaa,

kas Jumala kun virheitä ei koskaan tehdä voi.

En aina jaksa odottaa, että Herran aika koittaa,

vaan tahdon että asiat nyt heti tapahtuu.

Vaan kärsivällisyys niin usein monet pulmat voittaa

ja jälleen kerran näen, että päivä kirkastuu.

On Isällämme viisautta yli ymmärryksen,

Hän näkee menneen, nykyisen ja tietää tulevan.

Hän elämäni kaaren johtaa läpi kärsimyksen,

mut rakkaudellaan hoitaa haavat lapsen surevan.

On Isän aika ihmeellinen ja se kaikkeen riittää,

ei koskaan lopu päivä kesken suurimmankaan työn.

Saan iltasella armostansa aina Häntä kiittää,

Hän kantaa lastaan läpi kaikkein synkimmänkin yön.

Kun ensi säteet auringon taas aamulla mä huomaan

ja uuden päivän Hänen kanssaan aloittaa mä saan,

Hän ohjaa minut lähteelle taas elon vettä juomaan

ja ruokkii minun nälkäni pyhällä Sanallaan.

On Isällämme viisautta yli ymmärryksen,

Hän näkee menneen, nykyisen ja tietää tulevan.

En koskaan ole yksin! Tunnen ilon läikähdyksen,

kun kanssani Hän kulkee läpi ajan ainiaan.

On yksi päivä Jumalalle niin kuin tuhat vuotta

ja tuhat vuotta yhden päivän kestää joskus voi.

Saan suojassansa olla, miksi huolehtisin suotta!

Mun sielussani taivaalliset riemulaulut soi!

HENKI ON KIIRETTÄ TÄRKEÄMPI

Tätä kirjoittaessani on leuto ja aurinkoinen talvipäivä. Eletään helmikuun alkua ja lämpömittarin pitäisi näyttää pakkasasteita, mutta ainakin Suomen etelärannikolla lämpötila on plussan puolella. Räystäiltä tippuu vesipisaroita, mikä muistuttaa lähenevästä keväästä.

Päätin aloittaa päivän kävelylenkillä, kaunis keli houkutteli ulos kotikaupunkini puistoihin ja meren äärelle. Kiertelin hiljalleen tuttuja maisemia ja nautin raikkaasta ilmasta. Minulla ei ollut kiire mihinkään, astelin hyvin hiekoitettuja kävelyteitä jäisiä kohtia varoen. Olin varautunut matkaani kiinnittämällä kenkiini liukuesteet, koska en halunnut ottaa turhia riskejä. Ei vara venettä kaada eikä jalankulkijaakaan.

Vastaani tuli iäkäs nainen, joka pysähtyi hetkeksi keskustelemaan kanssani. Mietimme yhdessä, mikä pikkulintu sirkutti niin iloisesti. Varmuutta asiasta ei saatu, linnut pysyttelivät lehdettömien pensaiden suojissa pyrähdellen siellä oksalta toiselle. Jatkoimme sitten kumpikin matkaamme, mutta tuosta lyhyestä tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Palasin viime keväänä takaisin synnyinkaupunkiini lähes 34 vuoden jälkeen ja olen ilokseni huomannut, että täällä aivan ventovieraatkin ihmiset saattavat tervehtiä toisiaan ja jäädä juttelemaan. Tein jokin aika sitten testin........ aloin hymyillä vastaantulijoille ja katsoa heitä silmiin. Yllättäen reilusti suurin osa heistä vastasi hymyyn ja jopa sanoi muutaman sanan. Aion jatkaa samalla tavalla, ehkä joku noista kulkijoista on hymyn ja juttutuokion tarpeessa. Minusta se ainakin tuntuu mukavalta.

Kaupungissa ei voi välttää katuja eikä vaarallisia paikkoja, niinpä minäkin päätin pysähtyä vilkkaassa risteyksessä antaakseni tietä autoille. Tuossa paikassa ei ole liikennevaloja, joten olisin hyvin voinut ylittää kadun suojatietä pitkin jalankulkijan etuoikeudella. Näkyvyys oli kuitenkin huono eivätkä lyhyet töppöjalkani ole kovin nopeat, joten jäin seisomaan paikalleni. Edellisessä risteyksessä oleva liikennevalo vaihtui vihreäksi ja silloin autoilijoilla on tapana painaa kaasua. Siinä samassa ohitseni harppoi pitkäjalkainen nuori mies, joka ylitti kadun melkoista vauhtia liikenteestä välittämättä. Kiire hänellä näytti olevan siitä eteenpäinkin. Onneksi mitään vahinkoa ei syntynyt, autoilijat olivat valppaita ja lähestyivät suojatietä maltillisesti. En säikähtänyt tilanteessa, olin vain iloinen kun kaikki päättyi hyvin. Mieleeni tuli kuitenkin jo otsikolla näkyvä ajatus: henki on kiirettä tärkeämpi. Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos joku autoilijoista olisikin painanut kaasua! Kiireessä tekemämme ratkaisut voivat johtaa suuriinkin ongelmiin ja koskettaa monia ihmisiä. Tuollakin nuorella miehellä on varmaankin läheisiä, joiden elämä olisi voinut muuttua silmänräpäyksessä.

Kiireellä on suuri rooli tämän päivän maailmassa. Asiat pitäisi hoitaa aina vain nopeammin, mieluiten jo eilen tai viime viikolla. Kiire, huolellisuus ja harkinta eivät kulje käsi kädessä, eikä pohdintaan ja varmistamiseen tahdo löytyä aikaa eikä aina haluakaan. Virheitä sattuu ja tapahtuu meille kaikille, mutta sitä vähemmän, mitä huolellisemmin toimimme.

Jäin vielä miettimään tuota otsikkoa..... tarkoitan siinä hengellä ihmisen fyysistä henkeä ja elämää, molemmat meille elintärkeitä. Usein kiire ohittaa tärkeysjärjestyksessä kuitenkin myös kaikkein tärkeimmän – Jumalan Pyhän Hengen, joka haluaa ohjata meitä joka päivä. Ilman tuota johdatusta vaara virheiden tekemiseen on suuri. Otetaan siis aikaa ja pyydetään neuvoja ja apua Häneltä, Lohduttajalta ja Puolustajalta. Tasaista tietä on helpompi käydä kuin kivikkoista polkua.

IT IS AUTUMN AGAIN...

IT IS AUTUMN AGAIN AND THE SUMMER IS GONE.

IN THIS GROWING DARKNESS I NEED TO BE STRONG,

TO REMEMBER THE BEAUTY OF THE NIGHTLESS NIGHT

AND TO SEE THE LIGHT IN THE STARS SO BRIGHT.

AT NIGHT THE MOON SHALL LIGHTEN MY WAY

AND TOMORROW AGAIN IT’S A BRAND NEW DAY.

DEEP IN MY HEART AND SOUL I PRAY:

PLEASE GIVE ME STRENGTH TO BE HAPPY TODAY!