HAPALLEIPÄÄ

 

Täs on teille arvoisat lukijat hyvä hapalleivän ohje. Tää on tosi helppoo, täytyy olla ku miäkii oon jaksan tehä tät jo vuastolkul.

Mun äiti tilas aikoinaa jostaa sellasii reseptikorttii, en yhtää muista mistä. Tää resepti perustuu yhen sellasen kortin reikäleipäohjeesee, joten en voi ottaa siit kunniaa itelleni vaan oon kiitollinen sille, joka sen alkuperäsen on tehny. Vähä sit ohjetta reerasin esimerkiks noill leseil ja jyvil.

Tarvikkeet löytyy täst:

Leipomist varten tarttet jonkuu reilun kokosen astian (mul on sellanen kuuslitranen kulho, siihe mahtuu hyvin). Lisäks iso mittakannu, joku sekotushaarukka tai vastaava (härkin ois tiätyst hyvä) ja sit nualija on kans kätevä. Mul on nualijan kaverina piän tylsä veitti, et taikinan saa hyvin irti kulhon reunoist. Nii ja sit viäl ruakalusikka.

Täs on ainekset:

Toi piimä ja leivät tarvitaa silloo, jos sul ei o valmist leipäjuurta. Jos sit haluut joskus myähemmin vahvistaa leivän makuu, voit laittaa taikinaa tilkan piimää ja vaikka murentaa yhen leipäviipaleen.

Tää homma kestää päivän tai pari, ku taikina pitää hapattaa ennen leipomist. Mut tällee voit alottaa:

Ekan päivän (miä teen tän yleensä illal ku haluun antaa taikinan seistä pari päivää ja päiväl on aina niin paljo muuta touhuu, ettei aina ehi leipoo) laita kulhoo sellanel litra käellämpöst vettä (suaraa raanast vaa ainakii tääl Suames, ei tarvi lämmittää). Lisää siihe leipäjuuri (tai piimä ja hapalleivät) ja pualikas hiiva ja sekota pikkasen, ei paljoo, sillee vaa et hiiva alkaa vähä sulaa. Sit voit laittaa noil litran ruisjauhoi ja sekottaa taas ja jättää taikinan lämpösee paikkaa peitettyn päiväks tai pariks hapattumaa. Aijuu, miä tykkään laittaa myäs kokonaisii rukiinjyvii, sillee saa parempaa leipää. Eli putsatut rukiijjyvät pannaa sekaa ekaks. Sit ku ne pehmenee pari päivää taikinan seas ni ei hampaat katkee ku haukkaa leiväst. (Noit jyvii on hankala löytää, pitää tuntee joku ruista viljelevä maajussi, joka voi ottaa niit siilost siäl käyessää.)

No sit ku viimein alat leipoo ni ekaks lisäät yhen kokonaisen hiivan ja sualaa (kaks ruakalusikallist on aika paljo, kokeile ekaks vaikka pualtoist ja muuta annostust sit seuraaval kerral maum mukaa). Alkuperäses ohjees ei puhuta mitää leseist mut mum miälest ne tekee leiväst viäl parempaa. Paa niit sellanen kolme neljä desii ja sekota. Toi voi kyl olla aika paljo, joten voit taas ite säätää leseitten määrää. Ja sit sekaa loput ruisjauhot (miä sekotan yleensä pualet kaupaj jauhoo ja pualet maalaisjauhoo jos vaa oon jostaa onnistun sit saamaa). Täysjyvä on terveellisempää. Eli sellanen vajaa litra jauhoo täs loppuvaihees on aika sopiva määrä. Älä tee taikinast liian tiukkaa, saat kovii leipii. Miä jätän yleensä taikinan aika löysäks ja leivon sen sit paljoj jauhon kaa, tulee pehmeempää leipää. Anna taikinan turvota suunnillee tunti.

Leipomises voit käyttää mitä vaa jauhoo, mut saat nätimmät leivät jos otat vehnäjauhoo. Voit leipoo vaikka piänii ”reissumiähii” (taikinast tulee suunnillee kaheksantoist leipää jos et tee liian isoi) tai vaikka reikäleipii (ne on vaa hankalampii käsitellä). Yhelle pellille mahtuu noin yheksäl leipää. Ota nualijal kulhost nyrkin kokonen (nyt miähen nyrkki on liian iso) taikinaköntti hyvij jauhotetulle alustalle ja paa sen päälle viäl reilust lisää jauhoo. Sit voit pyärittää siit pallon ja laittaa sen pellille leivinpaperin päälle ja painaa sen litteeks. Anna sit leipien kohota viäl huaneellämmös suunnillee tunti ennen ku paistat. En o tehny haarukal reikii kohotuksej jälkee vaikka ohje käski, leivist tulee nätimpii. Tai mistäs miä sen tiiän, kun en o koskaa niit rei'ittän...

Ja sit vaa paistat niit 225 Celsius-astees reilun pual tuntii, kiartoilmauunis lämpö saa olla alempi. Lämpönen uunituare leipä maistuu suarastaa ihanalt ku paat siihe voita päälle. Mut malta oottaa vähä aikaa ennen ku rupeet maistelee ettei suu pala. Niinku näät nois alla olevis kuvis, näit leipii voi paistaa leivinuuniskii. Siin vaa pitää tuntee se oma uuni, miten äkkii se lämpenee ja kuinka kuumaks ja miten nopeest se sit myäs jäähtyy. Miä ku ennen paistoin tuplasatsit eli neljä pellillist kerral, ekat leivät tuli aikas tummiks, kaks seuraavaa satsii oli oikee hyvii ja neljättä sai paistaa vähä kauemmin.

APUA! Tärkein melkee unohtu! Muista aina ottaa valmiist taikinast nokare leipäjuureks, muutes saat joka kerta tehä sen piimäst ja leiväst. Voit säilyttää sen pakkases ja ottaa sit aina sulamaa hyvis ajoin ennen ku alat leipoo.

JATKUUUUUUUUUUUU.....

No nii... täshän vilahtikii pitkält yli kaks vuatta siit ku viimeks leivoin noit leipii. Tänää ku sähkö oli sen verran edullist että kannatti lämmittää uuni, päätin tehä yhen satsin. Luulin, että muistan koko jutun ihan ulkoo ku tuli tota sen verran paljo tehtyy, mut luulo ei siis todellakaa o tiadon väärtti. Oli pakko lukee toi koko alkuteksti monee kertaa ja tarkkaa.

Suasittelen siis uuestaa oikeen hiivan käyttöö, helpottaa koko prosessii ku ei tarvi sekotella kuivahiivaa mihinkää tai miättii, mites paljo sit pitäis laittaa ja onks vesi oikeen lämpöst. Taikina oli täynnä ilmakuplii, joten kyl se kaks pussii mitä sinne mätin toimi oikee hyvin. Taikinast tuli hurjan löysää, joten jauhoi meni sit aika paljo, jotta pysty leipoo.

Täs kuvat:

Näähän siis levis ku Jokisen eväät eli täst ekast tuli peltileipä ja tost toisest leipäpelti. Nyt viimein ehin maistaa, voi että on hyvää vaikka leivät ehtikii jäähtyy. Laitoin päälle sit ”Elefantti-pattisalvaa”, jota nykyää mainostetaa. Se sopii oikee hyvin näille reissareille. NAM!

Lisäsin viäl  tähä, että nää on siis parhait ihan uunituareina tai sit myähemmin vaikka paahtamal.

Tää on kuulkaas tosi hyvä vempele, jos sun keittiös on vähä laskutilaa niinku mul. Toho mahtuu neljä peltii, käy nostattamisee tai jäähyttämisee. Tänkii on äiti hommannu jostaa kauan sitte.

Ja viäl yks juttu:

Arvatkaas, muistinks miä ottaa sen taikinanokareen pakkasee juureks...... no en tiäteskää!

Nää leivät täyttää kyl vatsan ja voi antaa hyväm miälen, etenkii jos niit ei paista liikaa, mut hengen ja sialun ruaka on vahvempaa ja tulee ihan eri lähteest:

Johanneksen evankeliumi, luku 6, jakeet 27 ja 35 (Raamattu Kansalle):

Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa vaan sitä ruokaa, joka säilyy iankaikkiseen elämään ja jota ”Ihmisen Poika teille antaa. Häneen Isä, Jumala itse, on painanut sinettinsä”.

Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Sille, joka tulee minun luokseni, ei koskaan tule nälkä, ja sille, joka uskoo minuun, ei enää koskaan tule jano.”

Tää on sit tosiruakaa!

VALON VOIMA

No niin, nyt ollaan taas siinä vaiheessa, kun päivät vähitellen lyhenevät. Jotkut sanovat, että kesä loppuu juhannukseen, jolloin linnutkin hiljenevät. Tänä vuonna kesäpäivänseisaus oli jo torstaina 20.6.2024 tarkalleen klo 23.50. Tänään tätä kirjoittaessani on lauantai 13.7.2024.

Kotkassa aurinko nousi tänään 4:11 ja laskee 22:24 – päivän pituus on siis 18 tuntia 13 minuuttia (tämän tiedon googlasin). Pimeä tulee 23:59, joten mukavan pitkään saamme ihailla pilvien koristamaa auringonlaskua Minusta onkin tullut oikea auringonlaskun fani, se kun näkyy keittiön ikkunastani todella upeasti. Vai mitä sanotte...?

klo 21.25

klo 22.13

klo 22.26

klo 22.42

 klo 22.45

     klo 22.45            

WAU!

Valo on ihmeellinen energian lähde, joka piristää kummasti ja lisää jaksamista. En käytä kesälläkään aurinkolaseja, koska haluan imeä päähäni (lue: mieleeni) jokaisen valonpisaran. No noita auringonlaskuja ihaillessani ne tosin usein olisivat tarpeen, niin kirkkaasti laskeva aurinko välillä porottaa. Onneksi meille on annettu silmäluomet (tässä joku aika sitten huomasin, että osaan räpyttää silmäluomia vuorotellen; näyttää muutes melkoisen hauskalta ellei sitten kerrassaan pöllöltä).

Pyrin hyödyntämään luonnonvalon niin hyvin kuin pystyn. En halua nukkua pitkään ja tuhlata aamupäivää pötköttelyyn, sisäisestä kellosta on onneksi hyötyä tässä. Joskus se tosin herättää jo auringonnousun aikaan tai jopa ennen sitä. Illat tuppaavat usein venymään puoleen yöhön, mikäli en ole aikaisen herätyksen vuoksi nukahtanut olohuoneen nojatuoliin (jolloin kesäinen auringonlasku saattaa jäädä näkemättä.....).

Nyt tuntuu hurjalta ajatus elokuun pimeistä illoista, nehän lähestyvät joka päivä. Onneksi kesä jatkuu vielä silloinkin antaen meille pehmeän laskun tulevaan syksyyn. Usein ihmettelen, miten yötyötä tekevät jaksavat pitkän ja pimeän talven aikana valvoa yöt. Toki he voivat nukkua päivällä, mutta silloin he menettävät luonnonvalon. Ei kyllä onnistuisi minulta, kun nukkuminen muutenkin sujuu nykyään vähän miten sun sattuu.

Luonnon valo on annettu meille lahjana, mutta sitä täydentävät ihmisen keksinnöt. Tulta on opittu käyttämään valon lähteenä ja ammoisista ajoista. Meillä on kotona ollut ainakin öljy-, paristo- ja sähkölamppuja, ja taisi joskus olla myös sellainen kaasupulloon liitettävä valaisin. Muistan myös kattoon ripustettavan aika kookkaan lampun, jossa polttoaineena oli ”tenua” tai jotain vastaavaa. Lampussa oli sukka, joka valaistui ja joskus jopa leimahti tuleen, joten sen sytyttäminen oli aina jännittävä tapahtuma.

Valo antaa meille turvaa pimeinä aikoina. Erittäin tärkeitä ovat olleet majakat, jotka opastavat merenkulkijoita (kai niitä käytetään vieläkin, vaikka tutkajärjestelmät ovat kehittyneet hurjasti). Tässä kuva Kotkan Katariinan meripuistossa esillä olevista Itäisen Suomenlahden majakoiden pienoismalleista. Kannattaa käydä tutustumassa niihin myös iltapimeällä, kun niiden valot loistavat kirkkaina. 

Valo ei aina ole silmin nähtävää kirkkautta, vaan se voi loistaa myös sisällämme.

🎶🎶🎶

Tule iloon, tule valoon, tule Kristuksen rakkauteen!

Hän avun tuo sydämen paloon ja hoitaa sua hiljalleen.

Tule iloon, tule valoon, Jeesus kotiin sua niin odottaa.

Anna Henkensä puhaltaa taloon ja huoneita tuulettaa.

Tule voimaan, tule rauhaan, tule Jeesuksen tuntemiseen!

Vaikka ylläsi myrskytkin pauhaa, Hän siunaa sua uudelleen.

Tule voimaan, tule rauhaan, kuule Herraasi rakastavaa.

Kerää helmiä siunausten nauhaan, ne sinua kannattaa.

Tule valoon, tule iloon, tule Jeesuksen rakkauteen!

Tule taivaisen auringon kiloon, se valon tuo sydämeen.

Tule rauhaan, tule voimaan, tule Kristuksen tuntemiseen!

Käy sydämessäs karkeloimaan, Hän oottaa sua vierelleen.

Käy sydämessäs karkeloimaan, Hän hoitaa sua hiljalleen.

Käy sydämessäs karkeloimaan, Hän siunaa sua uudelleen.

Taina Blumen - 11.3.2019 syntyneen laulun sanat

Raamattu, Psalmi 119, jae 105 Raamattu kansalle:

Sinun sanasi on jalkojeni lamppu ja valo minun polullani.

MATKA HOITAVAAN HILJAISUUTEEN

Tuntuuko sinusta, että maailmassa on nykyään enemmän ääniä ja meteliä? Vai tapahtuuko ihmisessä ikääntymisen tai elettyjen elämänkokemusten vuoksi muutos, joka kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta? Tätä olen miettinyt viime aikoina ja oikeastaan jo melko pitkään... 

Lapsena ja nuorena äänet eivät juuri häirinneet minua. Lapsuuden kotini sijaitsi autokorjaamon vieressä, lähellä oli sokeritehdas, teurastamo, kalasatama ja junanrata. Myöhemmin kotini ja radan väliin tehtiin vielä nelikaistainen tie, jolla pörinää on riittänyt enenevässä määrin aina tähän päivään asti. Jäimme tuolloin kahden tien väliin, koska myös tonttimme rantaan tehtiin uusi tie, jota pitkin kuljetettiin niin kalansaaliita kuin teuras-eläimiäkin. Sitä tietä ajoivat myös autokorjaamomme asiakkaat, eivät onneksi huristaneet sitä nelikaistaista vauhdilla ohi. Pitkään en noita ääniä kuunnellut, vähän toisella kymmenellä elämä muuttui ja kotipaikka vaihtui metsänreunaan pikkuruisen kylätien varrelle. Eivät tainneet mopopojatkaan ajella sillä tiellä.... 

Muutin sittemmin pääkaupunkiin, jossa melua ja meininkiä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Nuoruuden huumassa siihen tottui helposti ainakin vapaa-aikana, samalla tulivat tutuiksi myös ruuhkat ja väkijoukot. Asuin ensin keskustan laitamilla, mutta vähitellen alkoi viehättää ajatus kodista hieman kauempana. Siitä alkoikin muuttoliike: ensin muutama kilometri itään, sieltä kehäkolmosen rajalle ja edelleen maalaiskuntaan, ”susipitäjään”. Viimeinen muutto Uudellamaalla vei nelostien varrelle lähes Päijät-Hämeeseen. Jokaisen muuton myötä elämä rauhoittui ja hiljeni. 

Työpaikalla ei juuri hiljaisuutta ollut. Omat työhuoneet poistettiin, koska avokonttoreista tuli muotia. Samassa toimistotilassa työskenteli pari-kolmekymmentä näpyttelijää ja aina jollain oli jotain kysyttävää kollegoilta. Ihmisiä tuli ja meni, työasiat ja juoruilu naurun käkätyksineen tuli hoidettua, puhelimet soivat ja kenkien korot kopisivat laattalattioilla. Kun rauha ja hiljaisuus kotona lisääntyi, työpaikalla se väheni ja lähes katosi. Samalla stressikäyrä kohosi ja kiukku lisääntyi. Minäkin innostuin joskus huutamaan ”SAISKO VÄHÄN TYÖRAUHAA!!! ” Eipä tehonnut, ei. 

Sitten tuli korona ja etätyöt – se oli parasta toimistotyöaikaa ikinä! Hiljaista kotona ja töissä, viimeinkin sain keskittyä vaativaan työhöni ilman häiriöitä. Mutta aika aikaa kutakin, pandemian päätyttyä loppui etätyöskentely ja lopulta myös työ. Palasin synnyinkaupunkiini, alkoi hoitavan hiljaisuuden aika. Kiukku vaihtui kiitokseen. 

Nämä kaksi vuotta ovat olleet elämän koulua Taivaan Isän johdatuksessa. Opintoni ovat edelleen kesken, mutta uskon saavani jonain päivänä päästötodistuksen, Taivaassa sitten viimeistään. Tiedän miksi olen täällä ja mikä tehtäväni tällä hetkellä on. Tulevaisuus on avoin kaikkine jännitteineen, onhan maailmamme muuttunut rajusti tänä aikana ja näyttää muuttuvan edelleen. Luottamus Jumalaan lisääntyy yllättävien rukousvastausten myötä – Hän pitää minusta huolen. Keskustelu-yhteys on auki, sisälläni on hiljaisuus ja rauha.

Siihenkin sain Isältä vahvistuksen, johon on hyvä nukahtaa: 

Raamattu 1933/1938, Psalmi 4, jae 5: 

Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa.

SIUNATUT KYYNELEET

Itku pitkästä ilosta, sanotaan. Meillä taitaa kaikilla olla siitä kokemusta, elämä kun on harvemmin tasaista kaikkine riemuineen ja suruineen.

Itku on se ensimmäinen ääni, jonka äiti haluaa kuulla lapsen syntyessä. Tuossa tilanteessa vauvan parkaisu on musiikkia korville ja merkki elämästä. Sen kuullessaan äitikin itkee ja vuodattaa ilon kyyneleitä rankan ponnistuksen jälkeen. Saattaa siinä isäkin pikkuisen herkistyä ja kaivaa nenäliinan housun taskusta.

Itku alkaa syntymässä ja seuraa meitä läpi elämän. Vastasyntyneen itkun aiheet ovat fyysisiä... vilu, kipu, nälkä, väsymys. Lapsen kasvaessa ja kehittyessä myös tunteet saavat kyyneleet vuotamaan. Tunteiden kirjo on laaja ja luettelo pitkä: kiitollisuus, ilo, suru, harmitus, ikävä, kiukku, viha, katumus, pelko vain muutamia mainitakseni. Aina ei tunteiden ilmaisuun itku yksin riitä, joskus pitää ihan polkea jalkaa tai heittäytyä känkkäränkkänä lattialle. Murrosikäisenä voivat myös ovet paukkua, siitä nyt ainakin luulisi muiden ymmärtävän, että tätä tyyppiä ottaa aivoon.

Ilon kyyneleet liittyvät usein mieluisiin yllätyksiin. Etenkin herkälle ihmiselle iloinen yllätys voi aiheuttaa itkettävän tunnekuohun. Pääsin ylioppilaaksi vuosikymmeniä sitten. Ulkomailla asuva sisareni oli ilmoittanut, ettei pääse tulemaan juhliini ja se harmitti minua suuresti. Pari päivää ennen juhlia lähdimme äitini kanssa viime hetken asioille. En enää muista, miten äitini selitti pysähdyksen bussipysäkille, mutta yllätys oli melkoinen, kun tuo sisareni astui ulos Helsingin bussista. No itkuhan siitä tuli ja suuri riemu! Halaukset taisivat kestää jonkin aikaa....

Itkun ajatellaan olevan enemmän naisten asia, nykyään rajaus on onneksi lieventynyt miestenkin opittua käyttämään tuota upeaa Jumalan luomaa varoventtiiliä. Itse olen huomannut iän myötä herkistyneeni ja itkeä tihuuttavani jopa kummallisissakin tilanteissa. Silmät voivat kostua ilman mitään selkeää syytä, mikä tosin kuivasilmädiagnoosin saaneelle on hyvä luontainen kostutustippa.

Elämään kuuluu myös sydäntä särkevä itku, jonka aiheuttaa suuri suru. Se tuntuu lohduttomalta ja voi viedä voimat. Tuntuu siltä, että jäljellä on enää murhetta eikä mikään voi enää koskaan tuoda iloa. Esimerkiksi läheisen menetys tavalla tai toisella voi aiheuttaa niin syvän surun, ettei itkusta meinaa tulla loppua. Jostain kummallisesta syystä se kuitenkin helpottaa elämän tuskaa ja vähentää painetta. Raju ja pitkä itkukohtaus voi aiheuttaa väsymystä ja sen seurauksena saatat jopa nukahtaa. Kyllä Luojamme kuitenkin tiesi mitä teki. Siunatut kyyneleet!

Jeesuskin itki.

Lasaruksen kuolema

Raamattu kansalle, Johanneksen evankeliumi luku 11, jakeet 32-35

Kun Maria tuli sinne, missä Jeesus oli, ja näki hänet, hän heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen ja sanoi: ”Herra, jos sinä olisit ollut täällä, minun veljeni ei olisi kuollut. Kun Jeesus näki Marian ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, hän järkyttyi hengessään ja vapisi liikutuksesta. ”Mihin te panitte hänet?” hän kysyi. ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Ja Jeesus itki. Niin juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus oli hänelle!”

Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista

Raamattu kansalle, Johanneksen evankeliumi luku 11, jakeet 43 ja 44

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”

Jerusalemin kohtalo

Raamattu kansalle, Luukkaan evankeliumi luku 19, jakeet 41-44

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän itki sitä ja sanoi: ”Jospa sinäkin tänä päivänä tietäisit, mikä tuo rauhan! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Vielä tulevat sinun osaksesi päivät, jolloin vihollisesi saartavat sinut vallilla, piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta. He kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat sinun lapsesi eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, koska et tuntenut etsikkoaikaasi.”

Roomalaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 70 jKr.

PATA KATTILAA SOIMAA...

 

… Vaikka syyttömiähän ne olivat kumpikin, koska vika oli kokissa. Noh, osaan onneksi nauraa itselleni ja naurattaa myös muita. Tässä siis ”pieni” joulukokkauskertomus iloksenne.

Joulua 2023 vietin kahdestaan äitini kanssa. Ennen teimme kaikki jouluruoat itse (lue: äitini teki niistä onneksi suurimman osan, sisareni täydensi kattausta osuudellaan ja minä hoidin sitten loput). Meillä syödään perinteisiä suomalaisia jouluruokia, joskus jopa uskalletaan maistaa jotain uutta.

Laadimme joku vuosi sitten listan, johon merkitsimme kuka hankkii ja tekee mitäkin. Tuo lista sitten löytyi tai ei löytynyt, kun sitä joulun alla tarvittiin.

Se näytti suurin piirtein tältä:

Äiti hankkii paistin ja kinkun, tekee kotikaljaa, leipoo täytekakun ja keittää aattoaamuna riisipuuron.

Siskoni tekee veskunasopan (sekahedelmillä tai pelkästään luumuista ja rusinoista), ostaa kuohukerman, rosollin, hedelmiä, hiivatonta leipää ja leipoo joulutortut ja suolaa graavilohta.

Minun kontolleni jäivät keittoperunat, säilykepunajuuret (joiden lientä tarvittiin kermavaahtoon rosollin kanssa), maito, piimä, laatikot, suolakurkku, laakerinlehti ja ruisleivän leipominen (paistettuna leivinuunissa, joka nyt on muisto vain).

Joulupöytään kuuluvat ehdottomasti laatikot, niitä hankimme joko valmiina tai itse tehtynä: porkkana, lanttu, punajuuri ja imelletty perunalaatikko eli tuuvinki, joskus myös makaronilaatikko Maija KEITTÄÄ -keittokirjan ohjeen mukaan. Se on muuten hyvä ja hauska kirja, tässä tuon makaronilaatikon ohje kopioituna tuosta opuksesta (kymmenes painos vuodelta 1994):

                                                         Makaronilaatikko

                              250 g makaroneja                 Munamaito: 1-2 munaa

                              vettä                                      ½ l maitoa

                              suolaa                                   1 rkl. sokeria

                              2-3 rkl. raastettua juustoa     1 tl. suolaa

                                                                            1-2 hienonn. valkopippuria

                                               Vuokaan: voita t. margar.

                                               Pinnalle: korppujauhoja, jokunen voinokare

Katkotut makaronit keitetään kiehuvassa, suolalla maustetussa runsaassa vedessä kovalla tulella pehmeiksi. Niitä sekoitetaan silloin tällöin puukauhalla. Niiden kypsyttyä vesi siivilöidään pois.

Tulenkestävä vuoka voidellaan. Keitetyt makaronit ja raastettu juusto pannaan kerroksittain siihen. Vatkattu, maustettu munamaito kaadetaan varovasti päälle. Pinnalle ripotellaan korppujauhoja ja jokunen voinokare. Laatikko kypsennetään uunissa ½ – 1 t. Tarjotaan liha-, kala- tai kasvisruokien kera.

Kannattaa kokeilla Maijan ohjetta, vaikka ihan kaikkea ei enää pilkuntarkasti voidakaan noudattaa. Kukapa enää katkoo makaroneja tai keittää mitään oikealla tulella ainakaan sisätiloissa. Eipä taida kaikilla löytyä keittiöstä tulenkestävää vuokaakaan, puukauha sentään aika monella on vielä käytössä. Valkopippuria saa kaupasta ihan valmiiksi jauhettuna ja juustoa raasteena. Toki tässä voi hyödyntää palajuuston jämät, niitä kun on melkoisen hankala enää höylätä leivän päälle.

No nyt eksyttiin jo vähän asiasta, joten palataanpas niin sanotusti astialle.

Tänä vuonna rakas iäkäs äitini vapautettiin keittiöhommista ja hankinnoista. Siskonikaan ei päässyt kanssamme joulun viettoon, joten koko kokkauspuoli jäi minun hoidettavakseni. Voi sitä ressiä ja raumaa! Teen kyllä itselleni erilaisia pöperöitä, jos vain inspiraatio iskee, mutta ruoan valmistaminen muille on aina vähän jännittävää. Tälläkään kertaa ei kaikki mennyt ihan niin kuin Strömsössä, kuten nykyään ruukataan sanoa.

Ensimmäisenä ostin naudanpaistilihat jo hyvissä ajoin. Halusin tietyn lihatukun tuotteita, koska niillä on hyvä maine – ja se piti paikkansa tälläkin kertaa. Ruskistin lihat jo etukäteen ja laitoin pakastimeen odottamaan joulunaluspäiviä. Seuraavaksi hankin pienen kinkun, kahteen pekkaan kun sitä ei tule paljon syötyä, mutta tarvitaan joka tapauksessa. Kinkun rasva on tärkeä makua antava ainesosa paistia valmistettaessa.

Porkkana- ja lanttulaatikot ostin kaupasta, hinnatkin olivat jo sopivasti laskeneet. Ja mikä parasta! Olin etsinyt sitä ihanaa punajuurilooraa usemmastakin kaupasta, mutta huonolla menestyksellä. Viimeisellä kauppareissulla löysin pari pakkausta kylmäaltaasta, jonka tuotteita en yleensä osta. Jippii! Joulu oli pelastettu!

Joulu lähestyi uhkaavan nopeasti ja minulla oli vielä monta asiaa tekemättä. Yhdessä siskoni kanssa pohdimme, mitä tekisin ja minä päivinä – tuo muistilappu olikin todella tarpeen viimeisten hetkien rutistuksessa. Nyt se on jo kadonnut, joten enpäs taaskaan muista missä järjestyksessä kaikki syötävät valmistuivat.

Joulutortutkin olivat nyt minun vastuullani, joten ostin kilon verran taikinalevyjä. Paketista olisi saanut leivottua 20 tähtitorttua, mutta jotenkin minua kyllästytti tuo jokajouluinen malli. Luin taikinapakettia ja löysin sieltä luumuhyrrien ohjeen. Koska pakettikin on jo heitetty roskiin, en tietenkään muista ihan tarkkaan, miten hyrrät valmistettiin. Se taisi olla jotenkin niin, että yhden levyn 2/3:lle levitettiin ohuesti luumuhilloa ja loppu 1/3 kasteltiin vedellä. Sitten tuo taikinalevy rullattiin aloittamalla hilloisesta kapeasta päästä (vesi auttaa rullan pään kiinnittymisessä). Sitten rulla leikattiin kuuteen osaan eli yhdestä levystä tuli 6 hyrrää. No niitähän sitten riitti.......... 10 levyä x 6 rullaa = 60 hyrrää! Lopuksi hyrrät voideltiin kananmunalla ja paistettiin lämpötilassa, jota en siis muista ja niin pitkään etteivät päässeet palamaan. Loppusilauksena ripottelin niiden päälle vielä tomusokeria. Hyrristä taitaa olla jäljellä vielä noin puolet, vaikka ne tekivätkin hyvin kauppansa Tapaninpäiväkahvilla. (Vinkki: kaikki luumuhillo ei tietenkään pysy hyrrän sisällä, joten leipomisen ajaksi ja kahvipöytään on hyvä varata joko kertakäyttöhanskoja tai vesikuppi sormien huuhtelua varten, servietistäkin on apua). 😂😂😂

Veskunasoppaa en ole tainnut tehdä koulun kotitaloustuntien jälkeen kertaakaan, joten eipä ihme että siinäkin oli omat kommelluksensa. Osittain se johtui tosin siitä, että luin kahta eri ruokaohjetta samaan aikaan. Etsin netistä sopan ohjeen (muka, todellisuudessa se olikin luumukiisselin eikä -sopan resepti) ja aloitin valmistuksen aivan sen mukaan. Helppoa kuin heinän teko! Tai siis en ole ikinä ollut heinätöissä, joten eihän se nyt ihan niin helppoa ollutkaan. Tehän tiedätte, että luumukiisseli ja veskunasoppa suurustetaan perunajauholla, jolloin siitä tulee mukavan kirkas jälkiruoka. Kun minun ”soppani” valmistui, se näytti paakkuuntuneelta ruskeakastikkeelta ja osittain myös suklaalta. Aikani sitä ihmettelin ja maistelin ja ajattelin, että onpas pikkuisen erilainen rakenne ja maku tässä sopassa, sanoisinko hieman ”samettinen”... Lisäksi se oli puuroakin paksumpaa ja luumujen ansiosta hyvin paakkuista, suorastaan klönttinen. Kun sitten nostin sitä kauhalla lautaselle.......... noh, nuo pari kuvaa kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Syykin sitten selvisi........ luin samaan aikaan luumukiisselin (siis EN luumusopan vaan -kiisselin) ja tuuvingin ohjeita. Väsyneenä lisäsin ensin soppaan luumukiisselin perunajauhot ja sen jälkeen vielä tuuvingin vehnäjauhot. Ei siis ihme, että tuloksena oli paksuakin paksumpi keitos! Mutta tulos oli hyvä etenkin kerman kera.

No se tuuvinki onkin sitten ihan oma juttunsa. Olen saanut siihen aikoinaan tosi hyvän ja helpon ohjeen, joka ei ole pettänyt kertaakaan. Eikä vika ollut ohjeessa nytkään. Olin keittänyt saman lajikkeen perunoita aiemminkin ja tulos oli ollut kertakaikkisen loistava. Tuuvinkia varten perunat keitetään kuorineen eivätkä ne siksi saisi kypsyä liian pehmeiksi. Nyt vain kaikessa kiireessä potut pysyivät kattilassa hieman liian pitkään, joten nostaessani kantta minua tervehti siellä useampi ”neljän tuulen hattu”. Voitte varmaan kuvitella, miten työlästä noiden ”pottuhattujen” kuoriminen oli, peruna hajosi melkein heti kun koskin siihen haarukalla! Kuoret tipahtelivat perunamurskan sekaan ja melkein poltin sormeni niitä sieltä noukkiessani. Muusi ei myöskään mitenkään suostunut siliämään vaikka kuinka sitä survoin kaikenlaisilla nuijilla. Vahingosta viisastuneena teen ensi jouluna tuuvingin perunalajikkeesta, josta olen valmistanut muusia jo useamman kerran hyvällä menestyksellä. Ja laitan munakellon soimaan...

Noh, sattumia saa tulla, eihän tässä muutenkaan niin täydellisiä olla, tuumasin ja sekoitin perunasurvokseen vehnäjauhoja, sokeria, suolaa ja maitoa ja laitoin muusin lämpimään paikkaan imeltymään. Ohjeen mukaan imellysaika oli 3-4 tuntia tai yön yli, mutta minun keittiössäni tuuvinki makeutui toista vuorokautta, muistin sentään sekoittaa vellimäistä seosta silloin tällöin. Onneksi maku oli hyvä eikä äklömakea, joten uskalsin kaataa muusin uunivuokaan. Jos satut joskus tekemään tuuvinkia, muista jättää astia vajaaksi, koska seos kuohuu paistuessaan helposti yli astian reunojen.

Tässä vaiheessa minulla oli samaan aikaan paistettavana paisti, kinkku ja tuuvinki. Paisti kypsyi savipadassa, joka piti ensin upottaa varttitunniksi veteen, koska liian kuiva pata saattaa haljeta kuumassa uunissa. Paistin liemeen laitoin kuuman veden lisäksi vasikanfondia ja lisämausteeksi laakerinlehtiä, sipulia, porkkanaa ja muutaman maustepippurin. Kinkun kypsyttyä lisäsin liemeen vielä kinkun rasvaa, jota valui ja suli pellille possunlihasta vuotaneen suolaveden sekaan. Kinkusta lähes puolet oli uunissa mystisesti kadonnut, mutta hyvin meille riitti siitä nautiskeltavaa. Sain kuin sainkin kaiken uuniin eikä eri ruokien vaatimat eri lämpötilatkaan aiheuttaneet ongelmia. Siellä saivat ruoat muhia rauhassa muutaman tunnin. A vot! Tarkistin silloin tällöin ruokien tilan ja varmistin, että kaikki kypsyivät hyvin. Tuuvinkiin lisäsin pinnalle vielä unohtamani voinokareet. Voin viimein hengähtää ennen loppurutistusta!

Viimein koitti jouluaatto..... Tarkoitus oli siis, että äiti keittäisi riisipuuron heti aamulla. Silloin tapahtui joulun ihme! Meillä ei syöty aamupuuroa eikä juotu aamukahvia, koska heräsimme vasta melkoisen myöhään! Taisi tulla uni tarpeeseen meille kummallekin. Puuron keittäminenkään ei mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan, vaikka Maijan ohjetta noudattaen sen teinkin.

                                                        Riisipuuro

                                         1-2 rkl. voita tai margariinia

                                         ½ l kiehuvaa vettä

                                         3 dl = 2 kkp riisisuurimoita

                                         1 ½ l kiehuvaa maitoa

                                          suolaa

Riisisuurimot huuhdotaan kylmässä, kuumassa ja kylmässä vedessä. Valitaan paksupohjainen keittoastia, jonka pohjalla sulatetaan voi. Kiehuva vesi ja huuhdotut suurimot lisätään. Suurimoita keitetään hiljaisella tulella. Vesimäärän vähetessä lisätään kiehuvaa maitoa pienin erin. Puuro jälkikypsennetään lieden reunalla silloin tällöin puukauhalla sekoittaen. Kypsymisaika 1-1 ½ tuntia. Juuri ennen tarjoamista maustetaan puuro suolalla.

Riisipuuro tarjotaan juhla- ja pitoruokana maidon, sokerin ja kanelin tai mehukastikkeen kera.    

Mitään riisinhuuhteluseremonioita en toteuttanut, muuten toimin ohjeen mukaan kunnes aloin ihmetellä, miksi seos muistutti aina vain velliä eikä sakeutunut puuroksi. Siinä vaiheessa muisti taas teki tepposet, luulin laittaneeni riisiä 3 desilitran sijaan vain yhden desin verran. Mätin sitä siis vellin sekaan vielä ”puuttuvat” 2 desilitraa ja sekoittelin tyytyväisenä. Ei liene vaikea arvata mitä sitten tapahtui...... meillä oli lopulta lähes täysi kattilallinen paksua ja jäykkää puuroa, johon kauha hädin tuskin upposi. Lämmitin siis maitoa ja lisäsin sen puuron sekaan. Ja hyvää oli! Sitä sitten syötiin aamiaiseksi viikon verran. Mitä opimme tästä? Puuron keittäminen vaatii kärsivällisyyttä, koska tässäkin tapauksessa huonomuistinen kokki oli nopeampi kuin riisit. Taisin unohtaa lukea tuon kypsymisajan....

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Jouluruoat riittivät useita päiviä ja maistuivat aina vain yhtä hyvältä. Paistista tuli todella maukasta ja mureaa, sitä on kattilan pohjalla vieläkin. Ressi ja rauma helpottivat heti pyhien jälkeen ja väsymyskin väistyi. Tervetuloa arki ja arkipöperöt!

*** 

Jouluna juhlimme Jeesuksen syntymää vaikkakin moni sen unohtaa kaiken maallisen hyörinän ja hälinän keskellä.

Joulun Herra sanoo vielä tänäkin päivänä:

”Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.”
Niin he sanoivat hänelle: ”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?”
Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”.
He sanoivat hänelle: "Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on:

Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi”.
Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän."
Niin he sanoivat hänelle: "Herra, anna meille aina sitä leipää".
Jeesus sanoi heille: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa.

Raamattu, Johanneksen evankeliumi, luku 6, jakeet 27-35 (KR 1933/38)

KASVUTARINOI

No nii, täs nyt tulee taas jotaa sepustust, täl kertaa Kotkan murteel.

Oon täs katellu vanhoi valokuvii ja ihaillu luannon ihmeit. Miten kummas jotkuu kesät on sellasii, et kaikki kasvaa ihan kamalast? Jotkuu sit taas on vähä vähempi rehevii. Minust on ihan älyttömän ihanaa seurata luannon muutoksii kevääst syksyy saakka. Siin näkyy koko elämän kirjo syntymäst kualemaa.

Asuin 11 vuatta keski-Uuelmaal ja mul oli siäl talo ja tontti, jonka nimi oli Koivurinne. Ei siäl kasvan ku yks iso koivu ja sekii piti kaataa, ku oksat yletty tiälle asti ja melkee osu ohi ajavii autoihi. Ihan luvan kaa se kaaettii, piti vaa sit istuttaa sen tilalle jotaa muuta. Päätin ostaa muutaman tuijan, niist ku kasvais sit ajan mittaa kiva näköeste.

Jos oisin tiänny, miten iso homma niien tuijien istuttamises oli, oisin ehkä valinnu jotaa piänempää reikää vaativii puita tai puskii. Olin ostan kolme tainta eli piti kaivaa kolme monttuu eikä ne saannu olla mitää niin vaatimattomii. Tais olla vähä sellanen kuivempi kesä, joten savimaa nurmikon alla oli melkee kivikovaa. Ja ihan ku siin ei ois ollu tarpeeks, sen kaaetun koivun tosi paksut juuret meni tiätyst just niitten monttujen kohalt. Siin tarvittiikii mun puukkosahaa ja naapurin isäntää, joka sit pärisytti ne juuret katki. Siin sit istuin jakkaral kaksinkerroin ku en pystyn olee polvillaa ku olin kaatun molemmat kipeiks ja kaivoin sit kovaa savee vaikka minkälaisil lapioil ja kauhoil. Ohikulkijat ihmetteli että mitäs siä teet (ne ei kylläkää puhun Kotkaa) ja miä vastasin et aattelin lähtee täst Kiinaa. No just nyt kävikii sit miäles että onkohan se just Kiina ku on siäl maapallon toisel pualel.... ja ei ku googlaamaa:

Sanonnoissa maapallon toisella puolella on Kiina. Oikeasti Helsingin antipodinen piste sijaitsee merenpohjassa Uuden-Seelannin kaakkoispuolella (Helsingin Sanomat).

HUI! Onneks jätin sen tunnelin kaivamisen ihan suasiol.

No joo, sainhaa miä lopult ne tuijat istutettuu. Kastelus oli kyl kova homma, vettä piti kantaa niien juurelle ämpäritolkul ja melko pitkän aikaa. Tai no, olihan mul kyl letkukii mut siit tuli kallist juamavettä josta piti maksaa sekä puhas vesi että jätevesi vaikka se menikii sit maaha eikä viämärii. Ilmast vettä sain rännitynnyreist ja hyätyliikuntahan tekee vaa hyvää.

Tuijat pääs siis niihi monttuihi kasvamaa ku olin jaksan kaivaa tarpeeks isot reiät. Ku sit kattelin niit siin rivis, ni yks alko näyttää ihan amerikan tätilt ja sai nimen Tellervo. Toinen oli vähä sellanen pullukka, joten sen nimeks tuli Pullervo sen kuuluisan saimaannorpan mukaa. Se kolmas tyyppi oli sit sellanen herrasmiäs, jolle kuvittelin päälle liivin ja kaulaa rusetin ja melkee silinterin päähä, sen herran nimeks tuli Kullervo. En kuitenkaa oikeestaa puken niist ketää. Kerran kyl miätin vähä aikaa tonttuhattui jouluks...

                                                                                   

Vasemmas laias alakuvas on Tellervo, keskel Pullervo ja oikeas laias Kullervo.

                                         

No sit yhten talven olikii ihan mahottomast lunta ja Pullervo muuttu peikoks...

                                

Koivurinteel oli myäs terijoen salavii, ne olikii melkosen hianoi ja mahottomii kasvamaa. Niist tuli joka syksy vähintää peräkärrillinen lehtii, jotka onneks sai viiä ilmaseks kunnan maankaatopaikalle. Homma oli kyl huisin iso. Kaikist isoin niist salavist oli kans ihan tiän viäres, joten päätin sit kerran sahata rungot poikki ku se ei ollu ihan parhaas hapes. Vaikka se runko oli osittain melkee mätä, aina siält vaa pukkas uutta oksaa. Tiäsitteks tyä, että niit puita on melkee mahoton saaha kualemaa mitenkää? Toikii yksilö innostu kasvattaa uuet oksat alta aikayksikön. Tos alla kuvat tynkäsalavast toukokuus ja pallosalavast heinäkuus. Ei uskois samaks puuks mut kyl se vaa on. Kolmannes kuvas se on sit parturoituna ku eihän sit voinnu jättää sellaseks palloks.

    

Sanotaa et rakkaal lapsel on monta nimee, niin ois voinnu Koivurinteelkii olla. Yhten vuanna sanoin sit Vaahteramäen Eemeliks, ku vaahteran ”nenii” lenteli tuulen mukan ihan kamalast ja taimii alko pukkaa ylös maast. Revin niit sit irti ku vaahterahan on nopee kasvamaa ja sen lehist tulee paljo roskaa. Ja peräkärri oli jo täynnä terijoen salavan lehtii.

Kolmas nimi tontille oli sit Paavo Haavikko. Takakulmas ja kunnan maal ihan mun rajan takan oli hurjan isoi haapoi, jotka roskas viäl enemmän. Ensin ne puatti säkkitolkul sellasii ”kissanhäntii” ja sit niit nätin värisii mut vähä nahkasii lehtii. Ja taas täytty peräkärri. Kesäl taas alko juurakoist nousee piänii pehmeit haavan taimii joka pualel tonttii. Nypin pois selkä väärän kaikki mitkä löysin, mut välil sit joku pääs kasvaa piiskaks asti ku oli onnistun pysyttelee piilos.

Siin ihan naapuris oli sellanen kunnan maakaistale, jossa asu oravii. Ne sit yritti tehä mun tontist Tammion piilottamal sinne tammenterhoi. Nekii taimet nypin pois kaikki niin omalt ku kunnan maalt. Tammisthaa tulee siis ihan järkyttävän isoi jos niien antaa kasvaa rauhas. Ja siin oli jo ihan tarpeeks kaikkii isoi puita peittämäs ilta-aurinkoo.

                                     

Voisin jatkaa tät tarinaa hamaa vanhuutee asti, niin upeeta oli seurata kaikkee kasvuu ja muutoksii. Lopetan nyt kuiteskii tähä ainakii toistaseks.

Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.

Raamattu, Paavalin 1. kirje korinttolaisille luku 3, jae 7.

🎶 VIHDOINKIN SEN YMMÄRRÄN! 🎶

 

Täällä olen taas pitkän tauon jälkeen.

Kesää on vielä jäljellä, olen saanut nauttia siitä vaikka lomaa ei tänä vuonna olekaan.

Tässä teille oma lauluni vuodelta 2019:

Maailmassa ihmettelen montaa asiaa,

mut huomioni suurimman vain yksi niistä saa:

Kuka oon ja mistä tuun ja minne täältä lähdenkään?

Nyt vastauksen siihen sain:

käyn ikielämään!

:,: Vihdoinkin sen ymmärrän

ja tiedän paljon enemmän,

käyn iloisena eteenpäin tietä elämän! :,:

Elämässä vaihtelee niin monta tunnelmaa,

iloiten ja nauraen en aina käydä saa.

Kyyneleitä vuodatan mä surussain ja riemussain,

mut Jumalalta yksin vain

mä tosi onnen sain!

:,: Vihdoinkin sen ymmärrän

ja tunnen paljon enemmän,

käyn onnellisna eteenpäin tietä elämän! :,:

Usein olen etsiskellyt suuntaa oikeaa,

tuulen mukaan lentänyt se minne kuljettaa.

Arpomalla elämäni pulmat olen ratkaissut,

vaan kaikki muuttuu nyt, on Jeesus ovet aukaissut!

:,: Vihdoinkin sen ymmärrän

ja tahdon paljon enemmän,

käyn päättäväisnä eteenpäin tietä elämän! :,:

Sydämeni etsii aina rauhaa Jumalan,

maailman mä luulin sitä mulle antavan.

Tosirauhan saavutan mä kerran viimein taivaassa,

siks nostan katseen ylöspäin, oon sinne matkalla!

:,:Vihdoinkin sen ymmärrän

ja kaipaan paljon enemmän,

käyn kiitollisna kotiinpäin tietä elämän!:,:

Näillä eväillä syksyyn.......